Olinko vääränlainen lapsi? Lapsuuden näkymättömyys ja vaikutusmahdollisuudet omaan elämään

 Heips! 

Kesä on alkanut ja olen nauttinut kesälomastani käymällä reissuissa, nauttimalla retkeilystä ja musiikin kuuntelusta, sekä viettänyt aikaa Usvan kanssa. 😊 Ne ovat minulle hyviä palautumiskeinoja arjesta. Ennen kaikkea olen ottanut aikaa itselleni ja tehnyt niitä asioita, mitä itse aidosti haluan. Olen ottanut askelia elämässäni siihen suuntaan, millainen haluan sen olevan. Pystynkö ja saanko todella vaikuttaa omaan elämääni ja tehdä siitä itselle mieluisen? Kyllä saan, ja se tuntuu ihmeelliseltä, mutta samalla hyvin vapauttavalta. Vihdoinkin olen uskaltanut tehdä elämästäni omannäköistä!

Pohjustukseni postaukseen sopivat mainiosti tämän kirjoituksen itse aiheeseen. Se kuvaa viime aikojen pohdinnoistani suhteessa omaan elämään vaikuttamisesta ja omana itsenä olemista, ja niiden taustoihin ja kokemuksiin lapsuudessa ja nuoruudessa kodissa vallinneessa ilmapiirissä. Postauksessa syvennyn eri aihealueisiin liittyen näihin teemoihin, ja kerron niistä ensin kokemuksiini pohjautuen ja sitten niiden vaikutuksista elämääni aikuisena omassa elämässäni. 

Näkymättömänä kelpaat

Muistan, kun lapsuudessa piti olla aika lailla näkymätön. Näkymätön ja kuulumaton. Piti olla poissa silmistä, eikä minua haluttu nähdä, eikä kuulla. Kun koulusta tuli, niin syödä sai, mutta sitten piti mennä omaan huoneeseen. Läksytkin täytyi ehdottomasti tehdä omassa huoneessa. Siellä minulla tulikin siis vietettyä hyvin paljon aikaa. Toisaalta se oli hyvä, että itsellä oli sellainen paikka, jossa sai olla omassa rauhassa, ja siellä oli aikaa ja tilaa itselle. Ja omasta huoneesta sai tehdä omannäköisen. Mutta olihan se nyt kurjaa, kun ei oikeastaan lapsuudessa vietetty sen kummemmin aikaa keskenään, kun vanhemmat olivat alakerrassa ja lapset yläkerrassa. 

Tällainen näkymättömyyden normi muodostui minulle sitten aivan normaaliksi asiaksi, kun se oli niin arkipäivää meillä. Sitä ei enää edes pitänyt mitenkään kummallisena asiana. Muistan, kun kavereilla olin kylässä, niin ihmettelin, kun kaverin perhe vietti aikaa yhdessä koulu- ja työpäivän jälkeen. Se oli minusta aivan kummallista. Kun kaverin kanssa istahdettiin heidän olohuoneen sohvalle, niin saatoin kuiskaten kysyä, että saammeko me olla tässä. Mutta minun kaverini myös oppivat sen, ettei minun kotonani saanut viettää aikaa esimerkiksi olohuoneessa. Eräs lapsuuden kaverini on  vasta nyt aikuisena sanonut minulle, että hän ihmetteli silloin, miksi olimme aina vain minun huoneessani yläkerrassa, kun hän oli käymässä meillä kylässä. Näin sitä itsekin aikuisena on oppinut sen, että tosiasiallisesti meidän kotonamme oleva toimintatapa olikin se kummallinen ja kyseenalainen tapa, kun taas kaverin kotona, jossa sai olla ja elää normaalisti missä vain kodin tilassa, oli se normaali ja tavanomainen toimintatapa.

Miten tällainen näkymättömyyden kulttuuri on sitten vaikuttanut myöhempään elämääni, aikuisuuteeni ja elämään tässä päivässä? No, kuten edellisen kappaleen lopussa mainitsin, olen nykyään oppinut, että meidän kotona vallitseva toimintatapa oli se väärä tapa, ja sitä on oppinut kyseenalaistamaan: Miksi meidän kotona toimittiin näin? Miksi lapset eivät saaneet näkyä, eikä kuulua? Lapsuuden näkymättömyyden normi sai minussa aikaan vielä hyvin pitkään kotona asuessani sellaisen reaktion, että aina, kun kuulin ulko-oven avautuvan, juosta kipitin yläkertaan. Olin ikään kuin salaa istunut olohuoneemme sohvalla, jossa en olisi saanut istua. Syytin ja haukuin siitä itseäni, kuinka olin ilkeä lapsi/nuori, kun istuin olohuoneessa, enkä omassa huoneessani. Vasta nuoruudessani, kun alakerta ei enää ollut kiellettyä aluetta, katselin vasta oikeasti ympärilleni, että miltä olohuoneemme oikeastaan näyttää. Aikuisuudessa olen sitten saattanut olla hyvin ihmeissäni, kun ihmiset huomaavat minut. Sitä on jopa hieman kyseenalaistanut, että minkä takia ihmiset oikein huomaavat minut ja kuuntelevat minua. Enkö minä olekaan enää näkymätön? Nykypäivänä saatan vielä hieman ihmetellä tätä, mutta suurelta osin olen oppinut sen, että minä olen yhtä arvokas ihminen kuin muutkin ja saan näkyä ja kuulua. Onneksi ajatukseni tästä ovat kääntyneet näin päin. 

Tämä Tove Janssonin "Näkymätön lapsi" sopii kyllä hyvin tähän aiheeseen!

Asiasi eivät ole merkityksellisiä 

Lapsuudesta muistan, ettei omia asioita kauheasti kuunneltu tai puhuttu kotona. Eivät ne olleet yhtä tärkeitä kuin aikuisten asiat, tai siltä se ainakin tuntui. Ikään kuin ne eivät olisi ollut kuuntelemisen arvoisia, koska ei kai nyt lapsella voinut olla järkeviä asioita kerrottavanaan. Silloin jotenkin mieleeni iskostui se ajatus, ettei omat asiani olleet merkityksellisiä, eivätkä tärkeitä. Nuoruudessa sitten omia asioita sai jo hieman kotona jakaa, niitä kuunneltiin, jos jaksettiin. Seuraavaksi paljastan yhden päiväkirjaani aikuisuuden kynnyksellä kirjoittamani kirjoituksen, joka kuvastaa hyvin tätä aihetta ja se koskettaa myös edellisessä osioissa kertomastani näkymättömyyden kulttuurista lapsuudessa.  

Päiväkirjateksti 22.10.2019 

"Muistan, että kotona mun juttuja ei paljon kuunneltu. Äitille sai kertoa jonkin asian, kunhan se oli tarpeeksi lyhyt,koska äiti ei jaksanut kauaa kuunnella. Se oli kamala tunne, kun kesken oman asian kuuntelija häipyikin paikalta... Siinä tuli sellainen olo, että omilla asioillani ei ole mitään merkitystä. Ruokapöydän ääressä syödessämme minun jutut olivat kaikista turhimpia, tai siltä minusta ainakin tuntui. Muistan usean sellaisen tilanteen, että keskustelukumppanit eivät ole edes vastanneet kertomaani asiaan mitään, vaan ovat jatkaneet vain omaa keskusteluaan. Aivan kuin olisin näkymätön ja minua ei olisi olemassa."

 Ehkä tämän tunteen takia, ettei minua haluta kuunnella, olinkin nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni niin sulkeutunut, enkä kertonut omia asioitani oikein kellekään, vaan pidin kaiken oman pääni sisällä. Ajattelin, että yksin täytyy selvitä kaikesta. Varsinkin, jos minulla oli ongelmia tai murheita, niin ne vain kasvoivat ja paisuivat päässäni, kun en saanut purettua niitä ulos. Tätä menoa mieleni täyttyi erinäisistä asioista, ongelmista ja murheista, ja siihen aikaan kuvasinkin päätäni "sekamelskaksi", enkä saanut enää mistään asiasta oikein kiinni, kun asiat olivat niin sekaisin pääkopassani. Ja ei saanut keneltäkään vastakaikua ajatuksiinsa, eikä toisen ihmisen näkökulmaa ja tukea omiin asioihin ja ongelmiin. Eihän se ole sitten ihme, jos aloin voimaan niin huonosti psyykkisesti. 

No, kun aloin sitten käymään keskustelemassa aluksi sairaanhoitajan vastaanotolla Raahen Mielenterveystoimistolla, opettelin puhumaan omista asioistani. Aluksi se oli hyvin vaikeaa,  enkä tiennyt, mistä aloittaa. Sitten, kun vain aloin puhumaan jostakin, niin huomasin, että oloni helpotti, ja sekamelskainen pääni sai taas uutta järjestystä ja tilaa uusille mukavammille asioille, kun ongelmia ja murheita väistyi pois tieltä. Pikkuhiljaa aloin uskaltaa sitten rehellisesti ketomaan omista asioistani myös muille ihmisille kuin ammattilaisille. Minulla oli tuolloin kuitenkin vielä luottamusvaikeuksia ihmisiin, ja puhuessani toiselle muistan miettineeni, kiinnostaako toista ihmistä minun asiani, jaksaako hän kuunnella, ja onko asiani ylipäätään niin "tärkeä", että se kannattaa kertoa.

Minulle on jäänyt lapsuudesta ja nuoruudesta sellainen tapa, että puhun asiani hirveän nopeasti. Ja kun puhun, niin puhun paljon. Puhun nopeasti siksi, koska pelkään edelleen, että keskustelukumppani lähtee pois paikalta kesken asiani,  eikä jaksa kuunnella. Ja puhun nykyään  yleensä aika paljon sitten taas sen takia, että olen kerta kaikkiaan niin hämmästynyt, kun minua oikeasti kuunnellaan ja olen innoissani siitä. Innostuessani siis puhumiseni lisääntyy, mikä on toisaalta aivan luonnollista, muillakin ihmisillä. Puhun paljon myös sen takia, että en oikein osaa ihmissuhteissa  vielä asettaa rajoja sille, mitä kerron ja minkä verran. Saatan puhua pälpättää vuolaasti vaikka mitä ihmisille ja sitten jälkeenpäin vasta mietin, että olisiko pitänyt puhua vähemmän ja miettiä tarkemmin, mitä asioita kertoo. Mutta kun en osaa säädellä sitä vielä kunnolla, enkä voi täydellisyyttä itseltäni vielä vaatiakaan sen asian suhteen. Olen kuitenkin oppinut jo hieman rajailemaan uusien tai vanhojenkin tuttavuuksien kanssa sitä, mitä asioita annattaa kertoa ja missä vaiheessa, ja siitä olen itsessäni ylpeä. 

Epäsuotuisa aistien varainen ilmapiiri 

Seuraava aihe on hieman syvempiin vesiin sukeltava, ja se vallitsee kommunikoinnin ja sosiaalisten tilanteiden taustalla, äänettömänä ja näkymättömänä, mutta se on kuitenkin  vahvasti aistittavissa. Nimittäin ihmisten keskuudessa vallitseva ilmapiiri. (Siis tää on niin ihmeellistä, miten tällaista voi vain aistia, vaikka kukaan ei tekisi tai sanoisi mitään! Mistä se tunne ilmapiiristä ihmiselle oikein tulee? Ehkä se menee hieman samaan kastiin intuition kanssa.) Ilmapiiri sosiaalisissa tilanteissa voi olla karkeasti sanottuna joko suotuisa (eli miellyttävä, hyväksyvä, avoin, tasa-arvoinen, turvallinen jne...) tai epäsuotuisa (epämiellyttävä, ahdistava, kireä, turvaton, räjähdysherkkä jne...) Tätä ilmapiiri-asiaa on hieman vaikea kuvailla sanoin, toivottavasti saatte siitä kuitenkin kiinni. Seuraavaksi kerron hieman lapsuudessa ja nuoruudessani vallitsevasta ilmapiiristä kotona. 

Meillä kotona ilmapiiri oli usein jokseenkin epämiellyttävä, jotenkin kireä ja sellainen, tai niin sen ainakin silloin aistin. En oikein osaa sanoa, mistä se ilmapiiri johtui. Jotenkin siitä huoneilmasta pystyi aistimaan negatiivisia tunnetiloja, ja nämä myös lapsi osaa tunnistaa. Vaikka kaikki olisivatkin hiljaa, niin hiljaisesta tunnelmastakin pystyi aistimaan lukuisia asioita. Lapsuudesta lähtien muistan, että tunnelma kotona oli aika  räjähdysherkkä. (Ja tällä viittaan vain toiseen vanhempaani). Ei oikein tiennyt, mitä uskaltaa tehdä tai sanoa, ettei tilanne räjähdä käsistä. Helposti nimittäin kävi niin. Piti olla varovainen. Esimerkiksi mitään ylimääräistä/häiritsevää ääntä ei saanut kuulua, sillä se heti vaikutti aikuisen tunnetilaan, mikä muutti ilmapiirin huonoksi, ja piti pelätä "milloin räjähtää". Tämä saattoi tarkoittaa esimerkiksi kurkkusuorana huutamista. Mielestäni oli turvatonta elää sellaisessa ilmapiirissä. 

Nuoruudessa jo isäni poistuttua maailmasta tämä kireä ilmapiiri oli edelleen läsnä. Kaikista pahin oli se hiljaisen kireä ilmapiiri, jonka aisti ja näki toisen ilmeistä, jos oli tehnyt jotain väärää. Ei siinä itsekään uskaltanut sitten sanoa mitään, ja sitä vain syytti itseään, että olin mennyt aiheuttamaan sellaisen ilmapiirin toiminnallani. Tällainen tilanne on ollut esimerkiksi silloin, kun olin jo aikuinen ja käymässä lapsuuden kodissani. Sain sitten illalla jonkinlaisen dissosiaatiokohtauksen, ja minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Selvittyäni kohtauksesta ja palautuessani "normaalitilaani" minut haettiin pois sairaalasta takaisin kotiin. Autossa vallitsi syvä hiljaisuus ja epämiellyttävä ilmapiiri. Hakijoiden ilmeet olivat automatkan aikana hyvin kireät ja vihaiset, jotka havaitsin auton taustapeilistä. Silloin minulle tuli itselle syyllisyys tilanteesta, mutta jälkeenpäin ajateltuna minun ei olisi pitänyt potea syyllisyyttä kohtauksestani. Sillä enhän minä itse kohtaustani varmasti aiheuttanut, eikä se ollut minun vikani. En edelleenkään ymmärrä, miksi he sitten olivat niin vihaisia, vaikka olisin tarvinnut silloin tukea ja turvaa. 

Pelkästä ihmisen katseesta pystyy helposti aistimaan erilaisia tunnetiloja. 

Vielä nykypäivänäkin olen erityisen herkkä erilaisille ilmapiireille, jotka vallitsevat sosiaalisissa ja kommunikaatiotilanteissa. Se juontaa juurensa kenties siitä, kun lapsuudessa negatiivinen ilmapiiri on ollut niin vahvasti läsnä, ja jo silloin muistan olleeni aika paljon niin sanotussa ylivirittyneessä tilassa peläten sitä, milloin ilmapiiri "räjähtää". Silloin yritin olla mahdollisimman kiltti lapsi, joka ei ole vaivaksi, eikä muiden "tiellä". En halunnut olla toisten riesana, ja yritin kaikkeni tehdä, etten vain itse aiheuttanut ilmapiirin huonontumista. Liitän tämän vahvan ilmapiirin aistimisen kuitenkin erityisherkkyyteeni, joka tarkoittaa siis luonteenpiirrettä, jossa ihminen havaitsee ja tuntee erilaiset ympäristön ärsykkeet voimakkaammin ja herkemmin kuin muut. Tämä istuu aika hyvin erilaisten ilmapiirien ja tunnelmien havaitsemiseen. Erityisherkkyys on piirre, joka on minussa varmaan ollut aina, ja tulee varmasti aina olemaan. En oikein osaa sanoa mistähän erityisherkkyys niin sanotusti johtuu. Ehkä se vain on luonteenpiirre, joka toisilla on ja toisilla ei, niin kuin muutkin luonteenpiirteet. Luonteenpiirre siinä missä muutkin. 

Toimintasi on vääränlaista

Joskus lapsen toimintaa saatetaan moittia aina vääränlaiseksi, teki hän sitten mitä tahansa. Ihan kuin se olisi jokin ennakko-oletus, eikä edes perehdytä siihen, mitä on tehnyt, vaan heti torpataan lapsen toiminta vääränlaiseksi. Kun tällaista väärän toimintatavan siementä kylvetään lapseen, niin lapsi ei opi luottamaan itseensä. Hän pelkää jokaisen toimintansa yhteydessä, että se on väärällä tavalla toimittu. Se aiheuttaa myös niin sanottua "varpaillaan olemista", kun joutuu pelkäämään oman toimintansa yhteydessä huoltajan reaktiota ja mahdollista moittimista väärin toimimisesta. Siihen oppii sitten itsekin, ja tulee sellainen ajatus, että ei osaa tehdä mitään oikein. Tällaisessa tunnelmassa lapsi sokeutuu sille, mikä on positiivista ja hyvää toimintaa, ja mikä väärää.  Eihän lapsi siinä pysty olemaan sitten edes ylpeä mistään tekemästään asiasta, kun joutuu pelkäämään, että itsensä leimataan osaamattomaksi ja väärin toimivaksi. Mikä sitten on oikein?  Myös positiivisten aikaansaannosten ja toimintojen yhteydessä lapsi saattaa pelätä vanhempansa negatiivista reaktiota, ja silloin yrittää siivota jälkensä, eikä halua toisten näkevän omaa toimintaa, tai että muut saisivat selville, miten itse on toiminut. Mutta eihän tällainen ole mahdollista. Emme elä yksin maailmassa, vaan aina meidän ympärillämme on ihmisiä ja väistämättä muut ihmiset havainnoivat ja näkevät meidän tapojamme toimia. 

Lapsuudesta ja nuoruudesta minulle on jotenkin jäänyt sellainen kaiku päähän (siis kuvainnollisesti), että aivan sama miten toimin, on väärin. On tullut sellainen käsitys, että oma toimintani on vääränlaista. En tiedä sitten onko näin tarkoitettu, mutta näin olen asian kokenut ja tulkinnut. En nyt muista ihan lapsuudesta esimerkkejä, mutta sellainen tunne minulle on vain jäänyt. Ala-asteella ainakin tämä näkyi suhteessa kokeista saamiini arvosanoihin: Jos sain huonon arvosanan, sanottiin, että yritä saada parempi. Jos sain hyvän arvosanan, niin piti saada huonompi. Mikään ei siis ollut oikein, ja siinä oli itsekin ymmällään, että mikä arvosana minun sitten pitäisi saada. Ala-asteikäisenä kavereiden ollessa meillä pelkäsin, että äiti suuttuu jostakin, joten piti olla varuillaan. Tämä aiheutti sen, että myöhemmin pelkäsin myös positiivisten toimintojen seurauksena, että äiti suuttuisi. Äidin suuttuminen oli minulle lapsuusaikoina hyvin yleinen pelko. Isän kuoleman jälkeen, kun näytin isän kuolinpaikan ystävälleni, ja sitten näin äidin auton ja hän alkoi jarruttaa meidän luokse, niin sanoin kaverille, että nyt äiti suuttuu. 6.-luokan päätteeksi, kun sain koulusta hymytyttö-patsaan, niin viivyttelin kotiin menemistä, koska pelkäsin, että äiti suuttuisi, kun olen saanut kyseisen patsaan. Kun kuukautiseni alkoivat, pelkäsin, että äiti suuttuu, ja yritin pitää sen asian salassa, että äiti ei huomaisi. Kyllä äiti sen sitten kuitenkin huomasi. Näissä tilanteissa huoltajani ei kuitenkaan suuttunut, mutta näistä esimerkeistä huomaa kuitenkin  sen, miten vääristynyt kuva minulla oli toimintatavoista ja siitä, mikä on oikeaa toimintaa ja mikä väärää, ja että miten pelkäsin muiden reagoivan toimintaani. Pelkäsin missä tahansa asiassa aina pahinta, ja niin kuin olen tässäkin postauksessa aikaisemmin maininnut, niin pelkäsin, milloin "räjähtää". 

Edelleen minulle tulee ajatuksia, että kaikki mitä teen, on väärin, enkä osaa mitään. Ihan sama miten päätän toimia, niin se on väärä tapa, ja syytän siitä itseäni. Tämä on aiheuttanut sen, että kun teen jonkun päätöksen, miten aion toimia, niin olen aina pettynyt valintaani.  Kumman vaihtoehdon sitten valitsenkin. Monesti minulle tulee sellaisia pakkoajatuksia toiminnoissani, että kaikki mitä teen, on väärin, kaikki mitä sanon, on väärin ja kaikki mitä ajattelen, on väärin. Se on todella, todella raskasta itselle. Siinä tuntee tulevansa umpikujaan, kun ei voi millään tavalla toimia, kun kaikesta syyttää ja moittii itseään. Päässäni on kuin kaiku, joka moittii kaikkea omaa toimintaani vääränlaiseksi. En tiedä miten pääsisin näistä ajatuksista eroon. Pitäisi oppia luottamaan itseensä, ja omaan toimintaan, että se on todellakin oikeanlaista ja hyväksyttävää. 

Valintasi ja päätöksesi toisen käsissä 

Oikeus päättää itseään koskevista asioista kuuluu jokaisen ihmisen  perus- ja ihmisoikeuksiin. Tätä oikeutta kutsutaan myös itsemääräämisoikeudeksi. Myös lapsella on olemassa itsemääräämisoikeus, tietenkin kehitystaso ja ikä huomioiden, mutta se kuuluu jo lapselle ja lisääntyy lapsen kasvaessa. Minusta tuntuu, että minun oikeutta päättää omista asioistani, ei ole kuunneltu, eikä se ole ainakaan täysin toteutunut lapsuudessani ja nuoruudessani. Se on ikävää ja tekee minut vieläkin surulliseksi. Koska ihmisoikeuteni eivät ole tältä osin tuolloin toteutuneet. Omia valintoja ja päätöksiä tulisi jokaisen saada tehdä omassa elämässään. Se tuo tunteen, että lasta tai nuorta arvostetaan, ja hänen annetaan rakentaa omannäköistä elämää.

Omiin valintoihin ja päätöksiin liittyen minulle tulvii mieleen aika paljon erilaisia esimerkkejä, joissa en ole saanut itse päättää omaa elämääni koskevista valinnoista. Esimerkiksi harrastukset: Musiikkiopistoon menin lapsena osaksi siksi, että se oli äidin mieltymyksiä vastaava valinta. Vaikka pidin kuitenkin itsekin musiikista. Mutta esimerkiksi musiikkiopisto-harrastuksen vanhempi kustansi, ratsastustunteja ei. Vaikka musiikkiopisto maksoi monin verroin enemmän kuin ratsastus. Ratsastustunneille piti itse kerätä rahat, yömyöhään kotitöitä tehden, joista sai kustakin yhden euron kerrallaan. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta lasta kohtaan. Toinen esimerkki on yhteishaku yläkoulun jälkeen jatko-opintoihin. Olisin halunnut hakea jatko-opintoihin toiseen kaupunkiin ja useampaan paikkaan, mutta toiveita opiskelupaikasta sai laittaa vain yhden, eli Raahen lukion, joka oli äidin valitsema. Kyllä opinto-ohjaaja silloin ihmetteli, kun olin laittanut toivelistaan vain yhden koulun, vaikka todistuksellani olisi kuulemma päässyt melkein mihin tahansa kouluun. Veljeni sai kuitenkin mennä yläasteen jälkeen haluamalleen alalle ja toiseen kaupunkiin, minä en. Sitten kaverit: Nuoruudessa isän kuoleman jälkeen äiti alkoi puuttumaan kavereihini, ja että kenen kanssa vietin aikaa. Äiti olisi halunnut, että kaverini olisi sellaisia, jotka hän hyväksyi, ja joita hän piti hyvinä kavereina. Tätä en ymmärrä, sillä eiväthän kaverini äidin kavereita ollut, joten miksi hänen piti saada ne valita. Niiden kavereiden kanssa, joista äiti piti, sai olla vaikka yömyöhään saakka. Mutta jos vietin aikaa ystävän kanssa, jota äiti ei hyväksynyt, niin puhelimeeni tulvi koko ajan viestejä äidiltä, että "alahan tulla kotiin sieltä". Joskus hän tuli jopa hakemaan minut kotiin jonkun kaverin luota, josta hän ei pitänyt. Koirani hän myös joskus uhkasi päästää ulos karkuun, jos en tulisi heti kotiin. Ja ulkomailla ollessaankin hän saattoi kysellä kenellä kaverilla olin, ja sieltä saakka vaati minua menemään kotiin, jos kaveri ei ollut äidin mieltymysten mukainen. 

Kyllä surettaa itseni puolesta, kun elämäni on silloin ollut niin toisen käsissä ja hallinnassa. Monesti mietin, että miksi? Eikö siihen luotettu, että osaan tehdä oikeita päätöksiä ja valintoja? Edelleen minun on vaikeaa tehdä omia valintoja, ja päätöksenteko on minulle haastavaa. Äidin mahdolliset mielipiteet omista valinnoistani pyörivät edelleen mielessäni. Varmistelen paljon minulle tärkeiltä ihmisiltä ja ammattilaisilta, teenkö oikeita valintoja, saanko valita tietyllä tavalla, ja ovatko päätökseni hyviä ja oikeita. Vasta viime aikoina olen uskaltanut alkaa pikkuhiljaa tekemään omaa hyvinvointia tukevia päätöksiä, jotka vastaavat omia mieltymyksiäni. Ennen ajattelin paljon, mitä muut ajattelevat valinnoistani. Nykyään ajattelen, että ei muiden mielipiteillä minun päätöksiini ole sen kummemmin väliä. Kunhan vain päätökseni ovat itseni kannalta tarkoituksenmukaisia. Olen uskaltanut nyt viimein alkaa rakentamaan omannäköistä elämääni, ja siitä olen hyvilläni. Vihdoin olen rohjennut päästää irti muiden mielipiteiden luomista kahleista!

Tässä oli tällainen postaus. Aika rankkaa oli tätä kirjoittaa, mutta kyllä kirjoittaminen aina kuitenkin auttaa selkeyttämään omia ajatuksia ja löytämään taustoja omille toimintatavoille. Olen tähän mennessä postauksissani aika lailla vältellyt lapsuudesta ja kotioloista kertomista, mutta en enää jaksa peitellä, kun se on niin raskasta. Joskushan nämä asiat kuitenkin pitää sanoa ääneen ja saada purettua ulos. Ja haluan sanoa, että nämä ovat minun kokemuksiani, tuntemuksiani ja tulkintojani. Ihmiset yleensä kokevat asiat eri tavalla. Jostakin tilanteesta saattaa jäädä toiselle ihmiselle aivan erilainen kokemus kuin toiselle. Joskus olen miettinyt, että olenko vain "kokenut väärin" lapsuuteni ja nuoruuteni kotiolot, ja että olen vain niin herkkä, että tulkitsen asiat väärin, mutta väärin ei voi kokea. Jokaisen ihmisen kokemukset ja tuntemukset ovat tosia hänelle ja yhtälailla oikeita, sillä jokainen ihminen kokee kokemuksensa henkilökohtaisesti ja omalla tavallaan, mitä ei voi toinen ihminen määrittää. Ja kaikki ihmiset ovat yhtä merkityksellisiä ja tärkeitä omine kokemuksineen, tunteineen ja ajatuksineen. Kaikki ovat omia yksilöitä. 😊 Mutta, nähdään taas seuraavan postauksen parissa!

Hyvää kesää kaikille! 😍🌷🌺