Sisältäpäin rikkinäinen

Tässä blogipostauksessa ajattelin puhua ahmimisesta, josta usein vähemmän puhutaan ja sitä ehkä hävetäänkin. Se tapahtuu usein yksin ollessa, piilossa ja salassa muilta: Näin se on minunkin kohdallani. Tällä hetkellä ahmin noin joka toinen viikko. Häpeän ahmimisessani eniten syömiäni ruokamääriä ja -sisältöjä. Usein ahmiminen kohdistuu herkkuihin tai muihin runsasenergisiin ruokiin ja määrät ovat todella suuria. Omalla kohdallani ahmin paljon myös esimerkiksi leipää. Ahmittuani pelkään kamalasti lihoamista ja painon nousua, minkä takia minun on pakko oksentaa. Näin uskon pääseväni eroon ahmimastani ruoasta. Mutta silti ahmiminen  tuntuu pahalta. Jo fyysinen olotila ahmimisen jälkeen on kamala, mutta kamalempaa on ahmimisen aiheuttamat psyykkiset tunnetilat. Ahmiminen aiheuttaa itseinhoa, häpeää, syyllisyyttä, epäonnistumisen tunnetta. Melkeinpä kaikkia negatiivisia tunteita ja suunnatonta kuvotusta ja vihaa itseään kohtaan. Koskaan en tunne niin suurta vastenmielisyyttä itseäni kohtaan

 Kuluneen vuoden aikana olen kokenut yhä enemmän dissosiatiivista oireilua. Mitä se oikein on? Dissosiaatiossa mielen rakenteiden välille syntyy haitallisia katkoksia. (Ja siltä se juuri tuntuukin!) Tavallisesti ihmisen tunteet, muisti, ajattelu ja toiminta ovat siis välittömässä yhteydessä toisiinsa. Dissosiaation astuessa peliin nämä toiminnot joutuvat erilleen toisistaan. Dissosiaatio johtuu traumatisoitumisesta. Traumatisoituessa ihminen ei pysty sisäistämään tiettyä tapahtumaa osaksi elämänhistoriaansa ja persoona ikään kuin jakaantuu osiin, joista toiset kantavat traumamuistoja, kun taas toiset osat toimivat täysin niistä erillään jatkaen normaalia elämää. Dissosiaatio-oireita syntyy, kun traumamuistot ja -tunteet tunkeutuvat ihmisen tajuntaan ja normaaliin arkeen.  Dissosiaatio voi oireilla monella tavalla. Seuraavaksi luettelen, millaisina erilaisina oireina dissosiaatio on minulla näyttäytynyt: poissaolokohtaukset itsensä tarkkaileminen ulkopuolelta  tunne yhteyden katkeamises

Blogin ensimmäisessä postauksessa esittelen itseni ja kerron lyhyesti omasta elämänhistoriastani. Olen siis 22-vuotias vaasalainen nuori nainen. Alun perin olen kuitenkin kotoisin Raahesta, jossa olen asunut syntymästäni asti. Raahessa olen käynyt peruskoulun vuosina 2007-2016 ja lukion vuosina 2016-2019. Syksyllä 2019 muutin Vaasaan, sillä pääsin opiskelemaan sosionomiksi Vaasan ammattikorkeakouluun. Nyt olen asunut Vaasassa kolme vuotta ja valmistun pian sosionomiksi. Aion asua täällä vielä ainakin muutaman vuoden ajan. Työpaikan olen saanut vanhainkodista.  Haasteeni psyykkisen hyvinvoinnin kanssa alkoivat vuonna 2012, jolloin isäni kuoli. Sen jälkeen minulle alkoi ilmaantua pikkuhiljaa masennusoireita. Yläasteelle siirtyessäni minulla oli vaikeuksia kaverisuhteissa: Tulin useasti petetyksi ja hylätyksi kaverisuhteissani ja olin koulussa melko yksinäinen. Nuoruudesta minulla on myös traumataustaa. Lukion ensimmäinen vuosi lähti hyvin käyntiin. Sain lukiosta uusia kavereita. Lukion t