Kokemukseni dissosiaatio-oireilusta

 Kuluneen vuoden aikana olen kokenut yhä enemmän dissosiatiivista oireilua. Mitä se oikein on? Dissosiaatiossa mielen rakenteiden välille syntyy haitallisia katkoksia. (Ja siltä se juuri tuntuukin!) Tavallisesti ihmisen tunteet, muisti, ajattelu ja toiminta ovat siis välittömässä yhteydessä toisiinsa. Dissosiaation astuessa peliin nämä toiminnot joutuvat erilleen toisistaan. Dissosiaatio johtuu traumatisoitumisesta. Traumatisoituessa ihminen ei pysty sisäistämään tiettyä tapahtumaa osaksi elämänhistoriaansa ja persoona ikään kuin jakaantuu osiin, joista toiset kantavat traumamuistoja, kun taas toiset osat toimivat täysin niistä erillään jatkaen normaalia elämää. Dissosiaatio-oireita syntyy, kun traumamuistot ja -tunteet tunkeutuvat ihmisen tajuntaan ja normaaliin arkeen. 

Dissosiaatio voi oireilla monella tavalla. Seuraavaksi luettelen, millaisina erilaisina oireina dissosiaatio on minulla näyttäytynyt:

• poissaolokohtaukset
• itsensä tarkkaileminen ulkopuolelta 
• tunne yhteyden katkeamisesta
• ympäristön ja oman itsensä kokeminen epätodellisena 
• itsensä tai maailman katsominen lasin läpi
• kokemus, että olisi "kaksi eri minää"

→ Arkeeni mahtuu siis monenlaista dissosiatiivista oireilua!

Itselleni dissosiaatio on näyttäytynyt eteenkin eräänlaisina "poissaolokohtauksina", joista toiset ovat olleet vakavampia ja toiset lievempiä. Vakavimmillaan minulla on esiintynyt dissosiaation yhteydessä jopa psykoottista oireilua! Pitkään olin ihmetellyt poissaolokohtauksiani, ja minulla epäiltiin muun muassa epilepsiaa, jota ei kuitenkaan löytynyt. Kertoessani näistä kohtauksista terapeutilleni, hän sanoi näiden johtuvan juurikin dissosiaatiosta, joka on seurausta vakavasta traumatisoitumisesta. Koin helpotusta, että sain selityksen omituisille oireilleni. 

Dissosiaatio tuntuu siis siltä, että yhteys omaan itseensä ikään kuin katkeaa. Ihan kuin aika ja omat kehon ja mielen toiminnot pysähtyisivät kokonaan. Se tuntuu aika pelottavalta! Kaikki pysähtyy, näen ja kuulen, mutta en pysty puhumaan. Tai ainakin puhuminen tuntuu hyvin vaikealta. Saatan mennä jopa täysin puhumattomaksi. Dissosiaatiossa koen yleensä tarkkailevani itseäni  ulkopuolelta, ihan kuin erkaantuisi omasta kehostaan. Niin kuin katsoisin itseäni, toimintaani ja ympäröivää maailmaa ylhäältä päin tai jonkinlaisen lasin läpi. Silloin omat kehon liikkeet ja ympäristö tuntuu epätodelliselta. Näinä hetkinä huomaankin usein ajattelevani esimerkiksi, että "Liikkuuko käteni oikeasti, vai kuvittelenko vain?" tai "Onko tuo esine oikeasti tuossa?" Tämä tuntuu todella hullulta ja yhtä aikaa huvittavaltakin. 😄 

Tämä kuva esittää hyvin sitä kuin tarkkailisi maailmaa jonkinlaisen lasin läpi

Poissaolokohtaukseni ovat olleet vaihtelevan pituisia: Vakavimmat ovat kestäneet muutamia päiviä, ja lievemmät muutamia tunteja tai vain ohimeneviä hetkiä. Tällä hetkellä koen ainakin jonkintasoista dissosiatiivista oireilua viikoittain. Aina oireilu ei ole kuitenkaan yhtä vakavaa. Dissosiaatioon liittyy aina jokin laukaiseva tekijä, joka laukaisee olotilan päälle. Usein laukaiseva tekijä on jokin koetusta traumasta tai muusta raskaasta kokemuksesta muistuttava tekijä. Tunnistan näitä tekijöitä vaihtelevalla menestyksellä. Joskus löydän syy-yhteydet heti, mutta monien kohtauksien syy on jäänyt epäselväksi. Oman käsitykseni mukaan dissosiaatio voi liittyä myös kovaan ahdistukseen: Mieli alkaa dissosioimaan, koska sen hetkinen tunnetila (tai muisto) on ihmiselle liian raskas koettavaksi. Dissosiaatio onkin eräänlainen suojamekanismi, joka suojelee ihmisen mieltä rikkoutumiselta. Onpa meillä tosiaan viisas  järjestelmä! 

Raskainta dissosiaation kokemisessa on olotilassa oleminen ja odottaminen. Odottaminen, että kohtaus päättyy. Koen dissosiaation yhteydessä usein voimakasta ahdistusta, mikä tekeekin olotilassa olemisen erityisen raskaaksi: Rintaa puristaa ja on vaikea hengittää. Dissosiaatioon auttaa oman kokemukseni mukaan jollekin puhuminen ja johonkin muuhun asiaan keskittyminen. Jos jää vain yksin kauhistelemaan sitä, miltä tuntuu, se vain pahentaa olotilaa! Usein näissä hetkissä otan puhelimen käteen ja soitan jollekin. Aluksi puhuminen tuntuu hyvin vaikealta, mutta pikkuhiljaa puhuminen luonnistuu. Monesti, kun juttelee ihan niitä näitä, niin kohtaus menee pikkuhiljaa ohi ja helpottaa. 

Tästä aiheesta voisi kyllä puhua loputtomiin. Uskon, että tulen puhumaan tästä vielä lisää. Toivottavasti tykkäsitte postauksesta!  Minulla on mielessä jo monta seuraavaa postausaihetta, mutta aina saa myös ehdottaa postaustoiveita!😊