Rehellinen totuus tämänhetkisestä voinnistani (osastopostaus #2)

 Hei taas! 

Olen huomannut, että tässä blogissa olen ehkä liikaa kaunistellut asioita ja esittänyt terveempää, mitä olenkaan. Tästä lähtien aion olla blogissani rehellisempi, enkä enää esitä niin "yltiöpositiivista" ja toiveikasta, koska sitä en läheskään aina ole. Toki joskus on parempia päiviä ja välillä valo oikeasti pilkottaa tunnelin päässä, mutta aina se ei niin ole. En nyt lähde muokkaamaan mitään postauksiani aidommiksi, mutta tästä lähtien pyrin siihen, että näitä blogikirjoituksia kirjoittaa "aito ja rehellinen Tiina", ilman mitään teennäistä selviytyjän roolia. Tässäpä tällainen alustus. 😄 Sitten kirjoituksen aiheen pariin.

Tämä postaus tulee olemaan hieman rankempi, sillä olen joutunut osastohoitoon. Kuluva syksy on ollut minulle raskas. Olen jo kuukausia voinut psyykkisesti huonommin, ja syöminen on ollut kotona aivan sekaisin. Töissä on tullut paljon lisää vastuuta ja tuli ero poikaystävästä. Oikeastaan olen mennyt oman jaksamiseni äärirajoilla jo pitkään. Kun kaikki nämä tekijät yhdistää, niin eihän se ole ihmekään, että nyt tuli romahdus. Kotona aloin huomata, että masennus- ja ahdistusoireet alkoivat taas tulla esiin. Oma elämäni tuntui kaaokselta. En enää jaksanut tehdä mitään: Ei tehnyt mieli nousta sängystä ylös, tiskit mätänivät altaaseen, enkä jaksanut siivota tai pitää muutenkaan huolta kodistani. Arjenhallinta oli hankalaa ja laiminlöin myös itsestäni huolehtimisen. Oli paha olla ja itketti, tuntui, että oma elämä ei onnistu. Juuri ja juuri jaksoin koiran käyttää ulkona. Töissä sinnittelin viimeiseen asti, vaikka jaksaminen oli heikkoa. Työpäivän jälkeen kotona alkoi kaaos: Sellainen epämääräinen ja raastava  ahdistus, hätä ja turvattomuus. Näitä tunteita yritin sitten kotona paeta ahminnalla, ja lopulta huomasin syöväni hallitsemattomasti jatkuvasti. Siis ihan koko ajan olin keittiön kaapeilla etsimässä ruokaa...  Muutenkin olen viime kuukausina käyttänyt ahmintaa paljon tunteiden käsittelykeinona. Ahminnan jälkeen tulee aina tosi  kova itseinho ja ahdistus. Se on huonontanut vointiani entisestään. 

Kotona elämäni oli siis syömistä ja psyykkistä vointiani myöten aivan kaaoksessa. Kotona oli niin ahdistavaa olla, että en vain kestänyt olla siellä, ja pelkäsin koko ajan ahmivani yhä enemmän vaikeita olotiloja pakoon. Ahminnan seurauksena pahin pelkoni tietenkin tapahtui, sillä painoni alkoi nousemaan, mikä on minusta  hyvin ahdistavaa. Sen takia ei ollut motivaatiota tehdä mitään, kun tuntui, että koko elämä on pilalla, kun painoni on noussut niin paljon. Puhumattakaan siitä, kuinka kuvottavan näköiseksi olin vatsani ulkomuodon saanut ahminnalla. Koska olin ahminut niin paljon, niin sitten lopetin taas syömisen... Näin olin tehnyt joitakin viikkoja aikaisemminkin. Kotona minulla ovat siis vuorotelleet suuresti ahmimis- ja syömättömyysjaksot ja koko ajan olen yrittänyt olla jollakin "kuurilla". Huoh, anoreksia on sitten sitkeä sairaus. 

Tämä hieno taideteos kuvastaa sitä "kaaosta", mikä minulla on kotona viimeaikoina ollut. 

Näiden kaikkien ongelmieni kanssa menin sitten työterveyslääkärin vastaanotolle, joka kirjoitti minulle kahden viikon sairasloman töistä. Hän ei muuta tehnyt, joten menin sitten päivystykseen, sillä koin, että kotona en vain kestänyt enää olla siinä kamalassa kaaoksessa ja ahmimiskierteessä. Koko illan istuin päivystyksessä ja lopulta selvisi, että minut otettaisiin vapaaehtoiseen osastohoitoon Vaasan akuuttipsykiatrian osastolle. (Sama osasto, jossa olen aiemminkin ollut, mutta nyt nämä osastot on vain siirretty keskussairaalan yhteyteen). Saavuin osastolle maanantaina13.11.2023 klo 22 aikaan, jolloin kaikki olivat jo nukkumassa. 😁 Suuri kiitos ystävälleni, joka istui kanssani päivystyksessä, huolehti Aimin hoitoon ja toimitti minulle tavarat tänne osastolle!💕 Ja kiitos kaikille muillekin, jotka ovat tukeneet minua nyt osastolla olon aikana.  Ja näin alkuun jo pahoittelut siitä, että en voi laittaa osastolta blogiini kovin tunnistettavia kuvia tästä paikasta, koska se on kiellettyä. 😕 Mutta jotain kuvia kuitenkin pyrin laittamaan. 

Osastolle saavuttu ja kuuluisat sairaalavaatteet päällä. 😄 Ja tietenkin omat ihanat pörrösukat!💗

                           

Ensimmäiset pari päivää olin osastolla syömättä, sillä olin ahminut kotona niin paljon, ettei tehnyt mieli syödä mitään... Syömisen aloittaminen uudelleen oli minulle taas jälleen vaikeaa, kun olin päästänyt sen anoreksia-hirviön päässäni taas valloilleen. Kolmantena osastopäivänä menin täysin täydennysravintojuomien voimalla. Perjantaina sitten päätin taas aloittaa syömisen ja aloitin sen yhdellä turvaruoistani, nimittäin kaurapuurolla heti aamusta. Pääsääntöisesti olen tuosta perjantaista lähtien saanut syötyä ruoat. Mahdollisimman nopeasti olen pyrkinyt alkaa syömään normaalia  ruokaa, enkä aio joutua nenämahaletkuun. Lääkärin kanssa kuitenkin sovimme, että saan syödä niin kuin olen kotonakin syönyt, ja se riittää tällä hetkellä, kunhan syön edes sen verran. Siis sillä perusteella, että painoni on normirajoissa.

Tutut ja turvalliset Nutridrinkit olivat vaihtuneet osastolla Resource-juomiksi😕

No, vastaava tuote se on kuitenkin. Osastollamme on näistä makuvaihtoehtoina mansikka-vadelma, vanilja ja kahvi. Omaksi suosikikseni näistä muodostui vaniljan makuinen juoma. 

Esimerkkikuva pääateriasta. Hui, kuinka paljon ruokaa! 😳

Pikkuhiljaa olen siis viikon aikana saanut syömiseni taas tasapainoon. On todella hyvä asia, ettei osastolla voi ahmia, joten olen saanut ahmimiskierteen katkaistua! Ja luojan kiitos, painoni on palautunut takaisin ennalleen.  Mutta minua pelottaa, kun menen kotiin, että alan siellä taas ahmimaan.😟 En kuitenkaan usko, että minua kotiin vielä laitetaan. Se ei olisi turvallista myöskään siksi, koska minulla on ollut paljon itsetuhoisia ajatuksia. Pelottaa että tekisin kotona itselleni jotain. Koko ajan pyörii päässä sellaiset ajatukset, että haluaisin lopettaa syömisen ja juomisen kokonaan ja kuihduttaa vain itseni. Haluaisin vain pois tästä maailmasta jollakin keinolla, ei elämä ole minua varten...😔

Täällä osastolla olen nyt siis ainakin toistaiseksi. Niin kauan, että syömiseni on ollut pidempään tasapainossa, eikä tulisi enää ahmintaa tai syömättömyyttä. Ja että mielialani kohenisi. En tiedä, tarvitseeko minulle tehdä osastohoidon aikana joitakin lääkemuutoksia, sillä masennusoireet ovat olleet nyt niin pinnalla. Mutta painoa en kyllä halua yhtään nostaa. Minulla on sairaslomaa vielä tämä viikko jäljellä, mutta katsotaan, pitääkö sitä jatkaa. En ole käynyt vielä kotilomillakaan. Ja terapia on muuten nyt tauolla osastohoidon ajan. Oma arki kotona pelottaa, että miten se lähtee siellä sujumaan. Jotakin muutosta siihen arkeen pitäisi saada ja toivon, että täällä osastolla keksimme, miten saisin arkeni kotona paremmin rullaamaan, ja tarvitsenko siihen jotakin lisätukea. Vai pystynkö edes asumaan kotona, siinä kaaoksessa, mitä se on ollut? Monta asiaa on vielä selvittämättä, mutta toivon, että täällä osastolla löytäisimme ratkaisuja ongelmiini. Tällä hetkellä olen kuitenkin ollut aika näköalaton ja toivoton monien asioiden suhteen, toivottavasti löytäisin vielä sen valon tunnelin päästä, että jaksaisin jatkaa elämää eteenpäin... 

 Ensimmäiset päivät osastolla makasin vain sängyssä puhelimen kanssa, koska voimavaroja ei huonon syömisen ja masentuneen mielialan takia ollut silloin mihinkään muuhun. Pikkuhiljaa olen kuitenkin saanut lisää voimia. Yritän nyt osastolla ollessani jaksaa tehdä joka päivä jotain mukavaa ja pitää kiinni päivittäisistä rutiineista, niin jospa mieliala pysyisi sillä tavalla edes hieman parempana. Laitan alle kuvia, mitä olen täällä puuhaillut. 😊

Värityskirjojen värittämisestä on ollut taas paljon iloa. Se on auttanut siirtämään ikäviä ajatuksia muualle😊

Innostuin tekemään myös itse puhelimeen kuoria! Väritin ja leikkasin vain kuvat ja  ne voi laittaa puhelimen takasuojan alle. Näistä tuli mielestäni niin hienoja!😍

Aimi on hoidossa tässä lähellä, niin tänään sain käyttää sitä lenkillä. Piristi kyllä paljon ja oli ihana nähdä Aimia pitkästä aikaa💜

Täällä osastolla on parveke, ja sieltä on hienot näkymät varsinkin auringon nousun- ja laskun aikaan👌

  

Tässäpä tällainen, astetta rehellisempi ja avoimempi postaus tällä kertaa. En olisi itsekään uskonut ensimmäisen osastoaiheisen postauksen kirjoittaessani, että vielä tulee toinenkin sellainen. Mutta ikinä ei voi tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Toivottavasti jaksatte lukea näitä osastoaiheisia postauksia!  Ja älkää olko minusta huolissaan, kyllä minä täällä pärjään, vaikka aika synkkää on ollutkin kaiken tämän kriisin keskellä. Mutta minusta pidetään täällä huolta, kun en itse siihen enää kyennyt. 💗

Palataan taas seuraavan postauksen merkeissä!