Kriisijaksolla akuuttipsykiatrian osastolla (osastopostaus #3)

 Moikka! 

Tämän postauksen aiheen keksimiseen ei mennyt kauaa aikaa, koska elämässäni on tapahtunut viimeaikoina kaikenlaista, isoja ja mullistaviakin asioita. Tämä kuluva syksy on ollut minulle muutenkin haastavaa aikaa ja psyykkinen vointini on ollut huono. Erityisesti syömishäiriö ja masennus ovat olleet paljon esillä, ja niiden kanssa olen yrittänyt taistella. On tullut paljon sellaisia oireita ja ajatuskuvioita, joista olen luullut jo päässeeni yli. Pientä takapakkia siis... Esimerkiksi itsetuhoiset ja syömisen lopettamiseen liittyvät ajatukset ovat olleet pinnalla, ja niiden taustalta on noussut esiin syviä arvottomuuden ja huonommuuden kokemuksia. Pimenevät illat ja tylsä, kylmä ilma ovat olleet minulle myös haastavia, jotka ovat huonontaneet vointiani entisestään. Seuraavaksi paljastan teille vielä erään ison asian, joka romahdutti vointini kokonaan, ja joka lopulta vei minut tänne Vaasan akuuttipsykiatrian osastolle kriisijaksolle: 

Elikkä siis... Minulle diagnosoitiin epilepsia 25.9.2024, niin kuin kuvasta näkyy. Epilepsiaa on tutkittu minulla nyt menneen kesän aikana, kunnes nyt tehtiin diagnoosi. Eli pahin mahdollinen tapahtui... En ole täällä blogissa puhunut epilepsia-epäilystä mitään, koska en ole halunnut kertoa siitä ennen kuin se on mahdollisesti varmaa. Olen saanut siis muutamia kertoja vuodessa epileptisiä poissaolokohtauksia, kunnes kesäkuun alussa sain tajuttomuus-kouristuskohtauksen, minkä jälkeen epilepsiaa alettiin minulla kunnolla tutkia. Tämä diagnoosi on ollut minulle todella vaikeaa hyväksyä. 

Epilepsiaan sairastuminen on ollut minulle eräänlainen kriisi nyt elämässäni, ja tunnistankin asian tiimoilta käyneeni ja käyväni edelleen läpi erilaisia kriisin vaiheita. Sairastuminen vakavaan sairauteen voi siis aiheuttaa ihmiselle kriisin, mikä on täysin normaalia ja inhimillistä. Kriisin läpikäyminen jaetaan neljään eri vaiheeseen, jotka ovat shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe. Shokkivaihe alkaa heti kriisin laukaisseen tilanteen jälkeen. Tämän vaiheen aikana ihmisen on vielä vaikeaa käsittää kriisin aiheuttanutta tapahtumaa. Asia saatetaan kieltää kokonaan, eikä sitä haluta uskoa. Ihminen pakenee kriisin aiheuttanutta tapahtumaa ja kaikki tunnereaktiot saatetaan sulkea pois mielestä. Shokkivaihe kestää yleensä tunneista muutamiin vuorokausiin. Reaktiovaiheessa ihminen alkaa pala kerrallaan vähitellen kohdata kriisin aiheuttaneen tapahtuman ja yrittää muodostaa käsitystä itselleen siitä ja sen merkityksestä. Vielä tässäkin vaiheessa voidaan yrittää kieltää koko tapahtuma. Reaktiovaiheessa yleensä kohdataan kriisin aiheuttamat tunteet, jotka voivat olla tuskallisia. Kriisin reaktiovaihe kestää yleensä muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Käsittelyvaiheessa sitten kriisin aiheuttanutta tapahtumaa aletaan pikkuhiljaa ymmärtää. Tapahtunutta ei enää kielletä, vaan sen käsitetään olevan totta. Ihminen alkaa olla valmis kohtaamaan tapahtuman kaikki ulottuvuudet ja oman muuttuneen tilanteensa. Tässä vaiheessa tulee tarve pukea tunteet sanoiksi. Käsittelyvaihe kestää usein muutamasta kuukaudesta noin vuoteen. Uudelleen suuntautumisen vaiheessa kriisin aiheuttanut tapahtuma alkaa vähitellen muuttua osaksi elämää ja kokemusta omasta itsestä. Tapahtuneen kanssa pystyy elämään, eikä se ole enää jatkuvasti mielessä. Ihminen pystyy pikkuhiljaa suuntautuaan taas tulevaisuuteen ja luottamaan taas elämään. Uudelleen suuntautumisen vaihe voi kestää vuosia. Tässä postauksessa kuvaan teille sitä, millaisena kriisinä epilepsia-diagnoosin saaminen on näyttäytynyt viime aikoina elämässäni ja mitä seurauksia sillä on minulle ollut. 

Aluksi yritin vain kieltää koko epilepsia-diagnoosin. En halunnut uskoa sitä. Ajattelin, ettei se ole ollenkaan totta. Yritin paeta asiaa keskittymällä muihin asioihin. Mutta kauaa se ei toiminut, sillä mitään asiaa ei voi loputtomasti paeta. Minun oli hyvin vaikea hyväksyä epilepsia-diagnoosia, puhumattakaan siitä, että minun pitäisi aloittaa epilepsialääkitys! Ja asiaan liittyi myös paljon ristiriitaa. Psyykkinen vointini meni nopeasti huonoksi: En halunnut ottaa enää mitään lääkkeitäni ja lopetin syömisenkin, sillä halusin kärsiä. Aika nopeasti sitten tulivat pintaan itsetuhoiset ajatukset, jotka olivat muutenkin kummitelleet mielessäni enemmän viime aikoina. Eli epilepsia-diagnoosi todenteolla sai anoreksian ja masennukseni aktivoitumaan! Ajattelin, että epilepsia-diagnoosin saaminen oli "viimeinen tikki" ja nyt olisi viimein aika toteuttaa itsetuhoiset ajatukset, sillä en pystynyt elämään asian kanssa, että minulla olisi epilepsia. Aloin konkreettisesti järjestellä elämääni niin, että voisin suunnitelmani toteuttaa: Siivosin asuntoni kuntoon, laitoin ruoat pakastimeen ja vein koiran hoitoon. Sitten tuli se hetki, että olisi aika toteuttaa itsetuhoiset suunnitelmani. Tuolla hetkellä päähäni tuli kuitenkin jostakin hieman järkeä (kutsun sitä "järjen häiväksi" 😄), ja mietin, pitäisikö kertoa jollekin. Niin sitten soitin läheiselleni ja hän soitti hätäkeskukseen. Ensimmäisenä oveni taakse tulivat poliisit, sitten ambulanssi. He haastattelivat minua, ja sitten menin ambulanssikyydillä M1-lähetteellä Vaasan keskussairaalan päivystykseen. 

Päivystyksessä odottelin lääkärin ja psykiatrin
tapaamista tarkkailuhuoneessa.

 

     

Haastattelujen jälkeen minut päädyttiin ottamaan akuuttipsykiatrian osastolle
 vapaaehtoiselle kriisijaksolle, sillä olin itse suostuvainen hoitoon. 

Tulin osastolle siis torstai-iltana 26.9.2024. Perjantai-aamuna tapasin sitten jo osaston lääkäriä. Päätimme aloittaa asioideni järjestämisen pienistä askelista: Ensin pitäisi saada minut syömään ja ottamaan lääkkeet, sitten mietittäisiin muita asioita. Kaikki asiani tuntuivat olevan aivan sekaisin. Syömisen uudelleen aloittaminen oli vaikeaa, kun sen oli taas päättänyt lopettaa. Alkuun join vain Nutridrink-juomia. Mutta ensimmäisten päivien jälkeen minulle tulikin aika nopeasti motivaatiota syömiseen, ja suunnittelimme omahoitajani kanssa, millä tavalla alkaisin syömään osastolla olon aikana. Lääkkeidenkin ottaminen tuntui aluksi hankalalta, sillä minulla oli vahvana ajatus, että haluan kärsiä ja saada itselleni aikaan mahdollisimman huonon olon... Mutta sitten rupesin ottamaan lääkkeeni ensin hoitajien mieliksi (sillä en kehdannut olla ottamattakaan.) Sitten päivä kerrallaan minulle tuli jälleen itselleni halua ottaa lääkkeet, sillä ymmärsin, että jos en ota lääkkeitä, niin hoitoni ei voi edetä. Muutamassa päivässä olimme siis jo saaneet syömiseni ja lääkkeiden ottamisen paremmalle mallille 😊

Osastolle oli tullut taas tuttuja Nutridrink-juomia, mistä olin hyvin mielissäni. Ja vielä mokan maussa, joka on lempimakuni!      

      
Oikean ruoan syöminen oli kiva aloittaa ensin kevyemmillä keittoruoilla. Tykkäsin tosi paljon osaston kasviskeitoista! Normiruoista sitten ehdoton lempparini oli jälkimmäisessä kuvassa näkyvä härkispata. 😋

Aluksi tuntui, että asiani eivät edenneet mihinkään suuntaan. Selittävä tekijä sille on varmasti se, että oli viikonloppu, jolloin asiat eivät luonnollisestikaan etene, kun ei ole lääkäreitä paikalla jne. Toki syöminen ja lääkkeiden ottaminen alkoi olla kunnossa, mutta muut asiat olivat vielä sekaisin. Minua suositeltiin aloittamaan epilepsialääkitys, mutta en halunnut sitä vielä aloittaa, sillä en halunnut diagnoosia hyväksyä. Koko epilepsia-asiaan liittyi muutenkin ristiriitaa eri ammattilaisten välillä, joten ensin pitäisi saada ne selvitettyä. Olin myös jo pitkään huomannut, että psykoterapia ei ole minulle yksinään riittävä tukimuoto tällä hetkellä. Tarvitsisin lisää tukea arkeen, että pärjäisin omassa elämässäni ja jaksaisin arkeani pyörittää. Viime aikoina oli tuntunut, että pienetkin vastoinkäymiset arjessa ovat minulle liikaa, ja psyykkinen vointini niiden vaikutuksesta helposti romahtaa. Lisäksi masennusoireeni olivat tulleet todenteolla esiin lääkityksistä huolimatta. Myös sille asialle pitäisi tehdä jotain. Koin olevani neuvoton, toivoton ja umpikujassa kaikkien asioideni kanssa. 

No, sitten tuli maanantai, ja asiani alkoivat pikku hiljaa edetä. Heti alkuviikosta minulle alettiin suunnittelemaan lisätukea arkeen. Masennusoireeni olivat alkaneet hiljalleen helpottaa, kun olin saanut jutella niin paljon hoitajien kanssa. Näin ollen masennuslääkitystä ei muutettu. Sekasotku eri ammattilaisten välillä epilepsiaan liittyen selvitettiin. Se helpotti paljon oloani, sillä en kestänyt ristiriitoja ihmisten välillä, vaan halusin, että kaikki toimivat yhteisymmärryksessä ja yhteistyössä keskenään. Asioitani järjestellessä pidin koko ajan huolta säännöllisestä syömisestä. Vielä alkuviikosta en jaksanut tehdä muuta ruokailujen ulkopuolella kuin maata sängyssä, sillä psyykkinen vointini oli niin huono. Mutta pikkuhiljaa voimani alkoivat kuitenkin palautua, ja jaksoin jo pelata korttia, tehdä palapeliä ja lukea kirjaa. Kävimme ulkoilemassakin keskiviikkona ensimmäisen kerran, ja se kohensi vointiani. Minulla alkoi tulla luottamusta siihen, että kyllä asiat järjestyvät. Ja minulla oli olo, että minua haluttiin todella auttaa. Asioihini suhtauduttiin vakavasti ja kaikki huoleni otettiin tosissaan. 

Kirjan lukeminen oli kivaa ajanvietettä osastolla.

Lisäksi tykkäsin kuunnella paljon musiikkia. 

Puolessa välissä viikkoa omahoitajani keksi minulle arkeeni sopivan tukimuodon, nimittäin etsivä nuorisotyö! En ollut aiemmin osannut ajatella, että se olisi minulle sopiva, sillä luulin olevani "liian vanha" siihen, olihan kyseessä nuorisotyö. Mutta se olikin tarkoitettu alle 29-vuotiaille nuorille, joten ikäni puolesta siihen sovin. Ja koska etsivä nuorisotyö on vapaaehtoistoimintaa, niin sieltä pystyisi saamaan tukea yhtä aikaa Kela-terapian kanssa. (Muuten Kela on niin tarkka siinä, ettei yhtäaikaa psykoterapian kanssa sallita säännöllisesti käydä esimerkiksi eri poliklinikoilla). Meistä tuntui siltä, että etsivä nuorisotyö olisi minulle juuri sopiva tukimuoto arjen haasteisiini, sillä minulla tulee paljon ongelmia arjessani, joita en osaa itse ratkaista. Ja sitten meillä on mennyt terapiassa useasti aika arkisiin huoliini, emmekä ole näin ollen päässeet käsittelemään menneisyyden asioitani. Jos etsivän nuorisotyöntekijän kanssa saataisiin arkeni hallintaan, niin sitten terapiakäynnit voitaisiin hyödyntää pinnan alla olevien asioiden käsittelyyn. 

Etsivä nuorisotyö tuntui olevan nappivalinta juuri minun tilanteeseeni! 

Sitten minulle alettiin suosittelemaan epilepsialääkityksen aloittamista osastolla, sillä se olisi helpompi aloittaa valvotuissa oloissa. Enhän minä lääkettä olisi halunnut aloittaa, mutta tajusin, ettei minulla olisi muuta vaihtoehtoa. Tässä kohtaa olin jo hiljalleen alkanut uskoa, että minulla oli epilepsia. Hoitajat ja lääkärit perustelivat minulle hyvin sen, miksi lääkitys olisi hyvä aloittaa. Suostuttelun jälkeen olin halukas aloittamaan epilepsialääkityksen, ja se lopulta aloitettiin minulle keskiviikkona. Aloittamispäätös ei ollut minulle helppo, mutta ymmärsin sen, että se olisi terveyteni kannalta paras vaihtoehto. Epilepsialääke aloitettiin pienellä annostuksella, ja annosta pikkuhiljaa nostetaan kahden viikon välein, kunnes päästään tavoiteannosukseen. Lääke oli mustaherukan makuinen tabletti, ja se oli minulle positiivinen yllätys! Minulle varattiin kontrolliaika neurologian poliklinikalle, jossa voisin keskustella muun muassa siitä, miten lääke on minulle sopinut. 

Torstaina otimme sitten yhteyttä etsivään nuorisotyöhön, ja sieltä vastattiin tosi nopeasti. Seuraavana päivänä minulle oli jo nimetty oma etsivä nuorisotyöntekijä, joka laittoi minulle viestiä sopiakseen ensimmäistä tapaamisaikaa. Lopulta kaikki asiani olivat taas järjestyksessä: Syöminen kunnossa, lääkkeet ajantasalla ja epilepsialääke aloitettu, sekä lisätuki arkeen saatu. Tämän myötä minut kotiutettiin akuuttipsykiatrian osastolta perjantaina. Vietin akuuttipsykiatrian osastolla siis tällä kertaa yhteensä 8 päivää, tarkalleen 26.9.-4.10.2024 välisen ajan. Se oli mielestäni kummallista, että minulle ei kokeiltu kotilomaa ennen kotiuttamista. Mutta ehkä se ei tuollaiseen kriisijaksoon kuulu, sillä kriisijaksothan ovat yleensä aika lyhytaikaisia hoitojaksoja. 

Nyt olen ollut kotona viikon ja olen palannut taas töihin ja arkeen. Olen käynyt jo yhden kerran etsivän nuorisotyöntekijäni vastaanotolla ja se vaikuttaa hyvältä. Ja tietenkin terapia jatkuu entiseen malliin. Koen kuitenkin vielä kaikki arjen haasteet ja vastoinkäymiset tosi vaikeina.  Pelkään tehdä päätöksiä, ja yritän paeta ongelmiani. Mutta ehkä etsivän nuorisotyöntekijän kanssa saamme arkiasiani kuntoon ja elämäni taas hallintaan. Enää vastoinkäymiset eivät kuitenkaan aiheuta minulle itsetuhoisia ajatuksia! Saamaani osastohoitoon taas Vaasan akuuttipsykiatrian osastolla olen todella tyytyväinen. Sain siellä nopeaa ja tehokasta apua. Ja mitä osastolta jäi päällimmäisenä käteen, niin säännöllisempi ateriarytmi ja sen myötä vatsan turvotuksen häviäminen (mahtavaa!), lääkemyönteisyys ja uskallus, sekä luottamus ottaa apua vastaan! 💕

                  1.     2.  3. 

4.5.

  

Oheisesta kuvasarjasta näkyy vielä psyykkisen vointini ja asioideni ratkeaminen havainnollistettuna palapelillä, jonka rakensin osastohoidon aikana. Ensiksi tilanteestani ja voinnistani oli kasassa vain muutama pala, josta kokonaisuutta alettiin rakentaa uudelleen. Aluksi eteneminen oli hidasta, mutta sitten asiat alkoivatkin ratkeamaan aika nopeassa tahdissa ja psyykkinen vointini kohentui asioiden selvitessä. Lopulta jäljellä oli enää vain yksi pala, joka sekin löysi viimein paikkansa, ja sitten oman elämäni palapeli oli kasassa ja asiat taas järjestyksessä!💝😇

             

Tässäpä tällainen osastoaiheinen ja samalla omista tämänhetkisistä kuulumisistani kertova kirjoitus. Te, jotka painitte samansuuntaisten haasteiden kanssa, niin kovasti voimia!💗 Muistakaa, että elämässä ei kannata luovuttaa, sillä ratkaisut yleensä aina löytyvät asioihin! Eikä yksin kuulu kenenkään pärjätä. Seuraavan postauksen ajattelin kirjoittaa taas syömishäiriöön liittyen. Pysykää kuulolla! 😌