Mikä ihmeen alemmuuskompleksi?
Hellou!
Jälleen istun yövuorossa ja naputtelen uutta blogipostausta. Elämässäni on tapahtunut viime aikoina suuria muutoksia, kun koirani Aimi jouduttiin lopettamaan. Sitten olin kuukauden yksikseni, mutta minulla oli sinä aikana muutamia hoitokoiria. En enää kestänyt olla yksin, joten hankin itselleni uuden pennun. Siitä alkoikin minun ja Usva Orvokin tarina. Voin laittaa Usvasta kuvan postauksen loppuun, joten kannattaa lukea loppuun asti! 😉 On ollut ihanaa saada päiviin sisältöä uuden koiran myötä ja tylsää ei ainakaan kerkeä tulla, kun hänen kanssaan touhuaa. Enkä kerkeä ajatella koko ajan syömistä. Usvan tulo on työntänyt syömishäiriöni kirjaimellisesti takaa-alalle. Sille pirulaiselle ei ole enää aikaa, onneksi! Uuden koiran hankinta tähän hetkeen oli siis todellakin tervetullut idea. Vaikka yleinen psyykkinen vointini onkin uuden pennun myötä parantunut, ei se suinkaan takaa vielä sitä, että olisin terve. Terapiassa edelleen riittää työstettävää. Siellä olemme puhuneet muun muassa voimakkaasta tunteestani, että olisin muita huonompi. Tätä kutsutaan alemmuuskompleksiksi ja se on minulla korostunut arjessa uuden koiran hankinnan myötä.
Alemmuuskompleksi on aika yleinen ilmiö, jossa ihminen siis kokee olevansa muita huonompi. Se voi näkyä vain yhdellä tai sitten laajemmin useammalla elämän osa-alueella, esimerkiksi työelämässä, harrastuksissa tai oikeastaan missä tahansa asiassa. Alemmuuskompleksi saa ihmisen vertailemaan itseään jatkuvasti muihin. Vertailussa muut asetetaan aina itsensä yläpuolelle ja itsensä muiden alapuolelle. Alemmuuskompleksista kärsivä ihminen kokee jatkuvasti alemmuuden, huonommuuden ja riittämättömyyden tunteita suhteessa muihin. Se saa ihmisen ponnistelemaan entistä kovemmin onnistuakseen omasta mielestään edes jossain hyvin. Tämä ikävä kompleksinen ongelma voikin johtaa uupumiseen ihmisen yrittäessä liikaa pahimmillaan monella eri elämän osa-alueella. Mutta vaikka alemmuuskompleksista kärsivä ihminen tekisi kaikkensa suoriutuakseen jostakin paremmin, hän ei kuitenkaan koskaan riitä itselleen. Aina vain pitäisi osata paremmin. Ja siltikin on muita huonompi. Alemmuuskompleksi on ikävä vaiva, joka voi seurata ihmistä asiasta toiseen pysyen aina mukana arjessa. Alemmuuskompleksiin liitetään usein huono itsetunto ja se voi myös altistaa masennukselle. Kuitenkin itsetuntoa parantamalla alemmuuskompleksista voi pikkuhiljaa päästä eroon, mutta se vaatii kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä.
En ole aikaisemmin edes tajunnut kärsiväni alemmuuskompleksista. Tai kyllä olen siitä kärsinyt, mutta en ole tiedostanut sitä, enkä ole tiennyt, että ilmiölle on olemassa oikea käsite ja että muutkin ihmiset ovat kokeneet sitä. Olen vain yksinkertaisesti ajatellut olevani muita huonompi. Itseäni helpotti tieto alemmuuskompleksin yleisyydestä: En ole siis ainut! Oli helpottavaa kuulla, että tästä ovat kärsineet muutkin. Tämä toi minulle myös uutta toivoa, kun sain tietää, että on olemassa muitakin "huonoja".😄💕
Missä asioissa olen mielestäni huono?
Missä huonommuuden kokemukseni sitten näkyy? Aika monessa asiassa. Seuraavaksi listaankin eri osa-alueita elämästäni, joihin alemmuuskompleksi vaikuttaa:
- koiran kanssa toimiminen
- ammatillinen osaaminen töissä
- melkeinpä kaikki harrastukset neulomisesta lasketteluun
- autolla ajaminen ja kaikki autoiluun liittyvät asiat
- ulkonäölliset asiat
Usein alemmuuskompleksi tulee esiin jonkun uuden asian äärellä. Itselläni alemmuuskompleksi on nostanut päätään uuden koiran hankinnan myötä. Koin kuitenkin huonommuuden tunteita itsestäni jo Aimin kanssa, mutta erityisesti ne ovat tulleet esille Usvan tulon myötä. Ehkä se johtuu siitä, että Usva on vasta toinen koirani, eikä minulla siten ole vankkaa koirakokemusta taustalla. Alemmuuskompleksi iskee usein epävarmoihin ja uusiin asioihin. Kun ei ole ihan varma, miten jokin asia tehdään, voi kokea heti olevansa muita huonompi. Vaikka Usvan tulon jälkeen minulla onkin mennyt paremmin, niin huonommuuden ja alemmuuden tunteiden kanssa eläminen on ollut todella raskasta. Se on vaikeuttanut Usvan koulutusta ja pentukurssilla käymistä. Pentukurssilla käyminen oli aluksi niin raskasta huonommuuden tunteiden takia, että meinasin lopettaa koko kurssin kesken, mutta kerta olen puoleen väliin asti jo selvinnyt, niin käyn kyllä sen loppuun asti! Alemmuuskompleksini näkyy pentukurssilla siten, että näen vain omat virheeni ja ajattelen minun ja Usvan olevan siellä vain silmätikkuna ja muiden pilkattavana. Aluksi ajattelin, että kaikki muut ovat tulleet kurssille vain pilkkaamaan minua ja koiraani. Toinen esimerkki alemmuuskompleksista on itsensä syyttäminen kaikesta, eli esimerkiksi jos koira haukkuu, niin sen ajatellaan olevan oma vika. Jos Usva tekee jotakin "väärää", niin ajattelen heti että se on minun syytäni, koska en tyhmänä ehkäissyt sitä, vaikka olisin voinut. Alemmuuskompleksi on aiheuttanut ahdistusta ja epävarmuutta, mitkä ovat taas vaikeuttaneet pentukurssilla toimimista. Mutta sekä minun että koiran taitojen kehittyessä huonommuuden tunteeni ovat hieman helpottaneet ja se taas on helpottanut kurssilla työskentelyä.
Viimeisen vuoden aikaa opiskelusta työelämään siirtyminen on myös tuonut alemmuuskompleksin esille töissä: Ajattelen olevani muita huonompi työntekijä. Tai oikeastaan ajattelen sen näin: "Tottakai olen työntekijänä muita huonompi, kaikkihan sen tietävät!". Aivan kuin asiassa ei olisi yhtään joustovaraa. Huonommuuden tunteet itsestä työntekijänä ovat vaikeuttaneet työntekoa työpaikalla ja omaa ammatillista kasvua. Mutta erityisesti se on vaikuttanut omaan kuvaansa muiden silmin ja työkavereihin verrattuna, onhan alemmuuskompleksille tyypillistä vertailla itseään muihin. Näen itseni muiden silmin epäonnistujana ja huonona. Tai oikeastaan huonoimpana. Alemmuuden tunteet ovat aiheuttaneet epävarmuutta työntekijänä, minkä pelkään näkyvän minusta ulospäin, ja siksi koitankin kovasti peitellä sitä. Vaikka tuntuu, että turhaan sitä peittelen, sillä kaikki näkevät epävarmuuteni siitä huolimatta. Erityisesti pelkään epävarmuuteni näkyvän silmistä, minkä takia silmiin katsominen voi olla minulle vaikeaa. Huonommuuden tunteet tulevat töissä esille erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa pitää toimia muiden työntekijöiden nähden tai heidän kanssaan yhdessä. Silloin tuntuu, että jäädyn ihan täysin ja ihan kuin kaikki taitoni katoaisivat... Mutta asukkaat minua eivät jännitä, jännitän vain toisia työntekijöitä. Ehkä alemmuuden tunteet työntekijänä ovat hieman hälvenneet, kun aikaa on kulunut, mutta ne ovat kuitenkin vielä vahvasti olemassa, enkä oikein tiedä, miten pääsisin niistä eroon... Toinen mielenkiintoinen ilmiö, jonka olen huomannut itselläni työelämässä, on "huijarisyndrooma". Voin joskus kertoa siitä tarkemmin, joten kannattaa pysyä kuulolla! 😉
Miksi minulla ei oikein ole harrastuksia? No, ehkä siksi, että koen olevani kaikissa harrastuksissa niin äärimmäisen huono. Ainut harrastus, jossa ei voi mielestäni olla huono, ja josta tykkään, on lenkkeily. Mutta en voisi ikinä kuvitellakaan harrastavani mitään joukkueurheilua, sillä siinä alemmuuskompleksini tulisi varmasti vahvasti esiin, heti kun on vertailuasetelma muihin. Koin huonommuuden tunnetta jo koululiikunnassa, minkä takia muistot koulun liikuntatunneista eivät ole kovin ruusuiset. Minulle sopisi parhaiten varmaan jokin sellainen harrastus, jota saisi tehdä ihan yksin, niin, ettei kukaan näkisi. Koska silloin ei voisi olla muiden arvostelun kohteena, mitä en vain kestä. Mutta itsenäisissäkin harrastuksissa voi joutua kärsimään arvostelusta olemalla itsensä arvostelun kohteena, joka voi olla monesti vielä julmempaa kuin muiden arvostelu. En siis oikein ole keksinyt, mitä voisin harrastaa. Ehkä lenkkeily on se, johon liittyy vähiten mitään arvostelua. Mutta jos siihen liitetään koira, mikä usein minun kohdallani pitää paikkaansa, niin alemmuuskompleksi on löytänyt tiensä myös lenkkeilyyn, sillä se näkyy minulla yleisesti koiran kanssa toimimisessa. No, ehkä parempi, kun ei ala liikaa ajattelemaan, sillä silloin ainakin huonommuuden tunteet löytävät tiensä kaikkeen mahdolliseen.
Autolla ajaminen on minulle arka aihe. Välttelen muiden nähden ajamista, koska olen mielestäni niin huono ajamaan autolla ja siksi häpeän ajaa muiden läsnä ollessa. Tykkään ajaa vain yksikseni, jolloin kukaan ei ole kommentoimassa ajamistani. Paitsi yksinkin ajaessani monesti huomioin ajamisessani helposti vain ne asiat, jotka olisi voinut tehdä paremmin. Ennen ajokortin saamista jopa mietin, kannattaako minun mennä edes koko autokouluun, jos en oppisi ajamaan autolla. No, autokouluun kuitenkin menin ja kortin sain. Teoriakoe meni läpi ensimmäisellä kerralla ja ajokoe toisella. Eli kohtuu hyvin kävi. Ajotunneilla ajo-opettajan nähden ajaminen oli mielestäni piinaavaa ja hävettävää. Siinä kun joutuu olemaan koko ajan opettajan arvioitavana. Ajokoe vasta jännittävä olikin! no, selvisin kuitenkin siitä ja olen onnistunut ajelemaan autollani aiheuttamatta vaaratilanteita. Kun olen ajellut ensimmäisiä kertoja omalla autollani, niin olen kyllä vähän kolhinut sitä... Hups! 🙊 En jotenkin osannut hahmottaa, missä autoni rajat menee. Nykyään hahmotan autoni ajaessa jo paljon paremmin!
Viimeinen asia, jossa koen alemmuuden tunteita, on oma ulkonäkö. Koen siis kaikkien muiden olevan minua kauniimpia. Osaan nähdä muissa ihmisissä kauneutta, mutta itsessäni en sitä vain näe. Mielestäni olen vain ällöttävä ja ruma. Meikkaaminen saisi itsevarmuuteni hieman paremmaksi, mutta en ikinä jaksa meikata... Sen sijaan tykkään käyttää koruja: korvakoruja ja kaulakoruja, joilla pyrin tuomaan kauneutta arkeen. Ja tykkään myös käyttää kauniita vaatteita. Ehkä koitankin "korvata" koruilla ja vaatteilla rumaa ulkonäköäni, ken tietää. On kyllä kamalaa, miten rumasti itselleni puhun.😟 En voisi kenellekään muulle puhua tällä tavalla!
Haluan vielä muistuttaa, että vaikka itse olen mielestäni näissä asioissa huono, niin se ei läheskään aina näy ulospäin, eivätkä muut ihmiset välttämättä ajattele minusta samalla tavalla. Tästä tullaankin siihen tosiasiaan, että alemmuuskompleksi on vain ja ainoastaan kantajansa pään sisällä, eikä se ole mikään näkyvä leima! Välttämättä en siis ole esimerkiksi koiran koulutuksessa oikeasti huono, vaan minulla varmasti on siinäkin hyviä taitoja, mutta jostain syystä itse koen olevani siinä huonompi kuin muut. Jos ulkopuolisilta kysyttäisiin: "Millaiset ovat Tiinan koirankoulutustaidot", he varmasti kuvailisivat asiaa täysin neutraalisti ja aivan eri tavalla kuin minä, joka kuljen itsekriittiset ja harmaat silmälasit päässäni.
Mistä alemmuuskompleksi juontaa juurensa?
Mistä alemmuuskompleksi oikein johtuu ja mistä se saa alkunsa? Alemmuuskompleksin taustalla on lähes aina huono itsetunto, jonka itsekin allekirjoitan. Pohjimmiltaan huonommuuden ja alemmuuden tunteet johtuvat oman käsitykseni mukaan siitä, että omia tarpeita ei ole kuunneltu tai otettu vakavasti varhaisissa kokemuksissa. Jonkun muun tarpeet on laitettu etusijalle. Esimerkiksi äidin tarpeet ovat olleet etusijalla, jolloin lapsen omat tarpeet työntyvät syrjään ja lapsi oppii piilottamaan tarpeensa tai muuten olemaan tuomatta niitä esille. Lapsi oppii olemaan näkymätön ja mahdollisimman helppo hoidettava. Itse myös tunnistan tämän. En ole halunnut olla muille vaivaksi, ja olen vain ajatellut olevani tarpeineni muiden riesana. Tänäkään päivänä en oikein tunnista omia tarpeitani tai en osaa kuunnella niitä. Sillä tälläkin hetkellä jonkun muun tarpeet menevät omieni edelle, nimittäin Usva-koiran tarpeet. Aimin kohdalla toimin myös samoin. Olen siis oppinut 10-vuotiaasta lähtien pitämään huolta jostakin muusta ja kuuntelemaan hänen tarpeitaan omieni sijaan. Ja sitä ennen, varhaislapsuudessa, mahdollisesti omiin tarpeisiini ei ole aina vastattu ja ne ovat jääneet huomiotta tai niihin on vastattu viiveellä.
Alemmuuskompleksin taustalla voi olla myös kokemus, että omia onnistumisia ei ole huomattu, tai itseä ei ole kehuttu. Sen sijaan on huomattu vain virheet ja epäonnistumiset ja niistä on kyllä moitittu. Kun huomataan vain lapsen virheet, niin hän oppii itsekin huomioimaan toiminnassaan vain omat virheensä, eikä näe onnistumisiaan. Näin lapsi oppii, että hän ei ikinä onnistu missään, vaan on vain huono epäonnistuja. Hän oppii vertailemaan itseään negatiivisesti muihin, mikä yleensä vahvistuu eteenkin nuoruudessa. Nuori oppii asettamaan itsensä aina muiden alapuolelle. Itse tunnistan tämän vahvasti itsessäni. Tai ainakin ennen olen nähnyt vain omat virheeni. Ehkä nykyään osaan katsoa tilannetta myös positiivisemmalta kantilta ja huomaan myös onnistumiseni. Se tuo hyvää mieltä ja pystyvyyden kokemuksia.
Alemmuuskompleksin taustalla voi olla myös kiusaaminen. Kiusata voi valitettavasti monesta syystä. Kiusattu voi olla jollain tavalla muista poikkeava, mikä johtaa kiusaamiseen ja syrjintään, esimerkiksi koulussa tai työpaikalla. Syy voi olla oikeastaan mikä tahansa. Kiusattu oppii olevansa muita huonompi ja arvoton. Kiusattu uskoo, että hän on jollain tavalla huono, minkä takia häntä kiusataan. Vaikka se ei usein pidä lainkaan paikkaansa. Kiusaamistilanteissa "vika" on yleensä aina kiusaajissa, eikä kiusatussa. Kiusaaminen johtuu kiusaajien omista ongelmista, joten kiusaajat myös tarvitsevat itselleen apua, jos he ovat valmiita ottamaan sitä itselleen vastaan. Kiusaaminen kolhii itsetuntoa ja voi aiheuttaa monia muitakin ongelmia tulevaisuudessa. Kiusaamiseen tulisi aina suhtautua vakavasti, koska sillä voi todella olla vakavia seuraamuksia.
Huonommuuden taustalla voi olla myös hylkäämisen kokemukset. Ihminen oppii olevansa jollain tavalla huono ja poikkeava, kun hänet aina hylätään, kerrasta toiseen. Hän voi alkaa kärsiä luottamusongelmista muihin ihmisiin tai hylkäämisen pelosta, jotka tuovat omat haasteensa ihmissuhteiden solmimiseen myöhemmin. Ihmissuhteiden solmiminen voi olla hylkäämisen kokemuksien ja pelon takia niin vaikeaa, että ihminen päättää elää yksinään, jolloin hän varsinkin erottaa toisistaan itsensä ja muut. Hän ajattelee, että on "minä ja muut". Tällainen ajattelutapa on omiaan luomaan vertailuasetelmaa itsen ja muiden välille. Itse tunnistan myös tätä "minä ja muut"-ajattelua. Koen, että olen jotenkin erilainen kuin muut ihmiset ja erotun liikaa joukosta. Koen helposti olevani muiden silmätikkuna virheineni. Se on raskasta ja vaikeuttaa päivittäisiä sosiaalisia tilanteita.
Missä asioissa olen mielestäni hyvä?
Jotta tämä postaus ei olisi liian negatiivissävytteinen, haluan tuoda esiin myös niitä asioita, joissa koen olevani hyvä. (Tai en kyllä missään asiassa ole täydellinen, mutta joitakin juttuja sentään jotenkin mielestäni osaan.) Se, että miettii omia onnistumisia, ei ole itserakkautta, vaan se on vain tervettä itsekkyyttä, jota kaikilta pitäisi löytyä. Se on omalla puolella olemista. Aina en ole kuitenkaan omia taitojani nähnyt, vaan vasta viime vuosina olen oikeasti alkanut huomaamaan, että on myös joitakin asioita, joita minäkin osaan tehdä. Näin äkkiseltään mietittynä löysin neljä tällaista asiaa, joita osaan tehdä hyvin:
- ihmisten kohtaaminen
- ruoan laitto
- teoriaosaaminen ja opiskelu
- siivoaminen
Vahvimmat taitoni näistä ovat mielestäni ihmisten kohtaaminen ja opiskelukyky.
Ihmisten kohtaamisessa olen mielestäni hyvä, ja siitä olen kuullut myös positiivista palautetta. Ehkä haluni tehdä töitä sosiaalialalla juontaa juurensa myös tästä, että osaan kohdata erilaisia ihmisiä hyvin. Mielestäni jokainen ihminen on arvokas ja kaikilla on oikeus tulla kohdatuiksi arvostetusti ja omina yksilöinään. Ehkä myös itsekin haluaisin tulla kohdatuksi arvostetusti, ja siksi yritän kohdella muita ihmisiä mahdollisimman hyvin, jotta saisin samanlaista kohtelua myös vastapalvelukseksi. Hyvällä kohtaamisella voit pelastaa jonkun ihmisen muuten huonon päivän. Tai voit olla ainut ihminen, jonka toinen sinä päivänä kohtaa. Siksi hyvä kohtaaminen on niin tärkeää. Ihmisten kohtaaminen on merkityksellinen osa työtäni, ja siihen on mielestäni perusteltua käyttää aikaa. Ei anneta kiireen näkyä, vaan pysähdytään ja kohdataan ja kuunnellaan. Levitetään hyvää ympärillemme.
Tykkään laittaa arjessa itse ruokani sen sijaan, että ostaisin tai tilaisin valmista ruokaa. Ehkä syömishäiriötaustani myös vaikuttaa tähän: Tehdessäni itse ruoat tiedän tarkalleen, mistä ainesosista ne koostuvat, ja tiedän varmasti ruoan olevan terveellistä. Minulle itse tekemäni ruoka on turvallista syödä ja se itse asiassa vähentää syömishäiriöoireita arjessa. Lisäksi myös tykkään laittaa ruokaa. Se on kivaa ajanvietettä ja koen siinä onnistumisen kokemuksia. En kyllä mikään huipputason kokki kuitenkaan ole, mutta perusruoanlaitto onnistuu ongelmitta. Tykkään maustaa ruoat omalla tavallani, ja mielestäni ruoanlaitossa pitää käyttää mausteita, jotta ruoka maistuisi hyvälle. Koulussa rakastin kotitalouden tunteja! Se oli aina paras päivä viikosta, kun oli "köksän" tunnit!😄 Ruoan laiton lisäksi tykkään myös leipoa, mutta syömishäiriöni takia en pääse kovin usein leipomaan, sillä en voisi leipomuksiani itse syödä...😐 Koska se aiheuttaisi varmasti ahmintaa. Toivottavasti vielä joku päivä pääsisin leipomaan itselleni, ja osaisin sallia itselleni herkut ja syödä niitä niin kuin muutkin ihmiset.
Koulu on ollut aina vahvuuteni ja olen aina tykännyt koulunkäynnistä ja opiskelusta. Sain koulussa hyviä numeroita. Opiskelu oli ihanaa, kun sai uppoutua koulukirjojen ääreen mielenkiintoisiin aiheisiin ja unohtaa hetkeksi kaiken muun. Olenkin käyttänyt opiskelua myös pakokeinona arjesta, jos se on ollut sillä hetkellä haastavaa. Opiskelu on kyllä toiminut pakokeinona hyvin. Nyt kouluelämästä työelämään siirtyessäni minun on pitänyt alkaa kehittää muita ahdistusta helpottavia keinoja: esimerkiksi musiikin kuuntelu ja lenkkeily. Ja lukeminenkin on ihan kivaa, mutta jostain syystä en ikinä löydä itselleni sellaisia kirjoja, jotka olisivat mielestäni tarpeeksi mielenkiintoisia.. En oikein tiedä, mikä genre olisi minulle kaikista sopivin. Toivon, että tulevaisuudessa voisin lukea enemmän ja että löytäisin helpommin itseäni kiinnostavia kirjoja.
Viimeinen löytämäni asia, jonka osaan mielestäni hyvin, on siivoaminen. Kotona on tullut lapsesta asti siivottua ja muun muassa pestyä ikkunoita. Ja olen myös työskennellyt kahdessa siivous- ja kotipalvelufirmassa: Ensin Raahessa ja Pohjanmaalle muuttaessani myös täällä Vaasassa. Kokemuksen karttuessa taidot ovat kehittyneet ja siivoamisesta on tullut minulle rutiininomaista. Jollain tavalla myös tykkään siivoamisesta, kun siinä näkee niin hyvin oman käden jäljen. Siivoaminen on myös yksi sellainen keino, jolla saan ajatukseni vaihtumaan ja voin irtaantua nykyhetkestä. Samanlaisen tunteen minulle aiheuttaa lenkkeily, josta aikaisemmin tässä postauksessa kerroin. Tällä hetkellä en enää tee töitä siellä siivous- ja kotipalveluyrityksessä, mutta minun tulee edelleen käytyä siivoamassa ystäväperheelläni täällä Vaasassa, jotka ovat tuon firman kautta tulleita entisiä asiakkaitani.
Tällainen postaus tällä kertaa! Tuli paljon pidempi postaus, mitä olin ajatellut. Jotenkin aivan uppouduin kirjoittamaan. 😃 Postauksen kirjoittaminen herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti jotain ajatuksia heräsi myös teillä lukijoilla. Päällimmäisenä minulla on ajatus ja murhe siitä, kun olen niin erilainen kuin muut ja mielestäni olen niin "outo" kaikkine tapoineni. Eli alemmuuskompleksini tulee taas esiin... On se niin vahva! Mutta heräsi minulla positiivisiakin ajatuksia, ja olen tyytyväinen siitä, että löysin kirjoituksessa myös asioita, joissa olen hyvä. 😊 Tulevaisuutta ajatellen toivon, että alemmuuden ja huonommuuden tunteeni vähenisivät, sillä niiden kanssa on niin raskasta elää. Toivottavasti saan tulevaisuudessa myös itsetuntoani kohotettua!
 Tässä lupaamani kuva Usva-koirasta💗 Hän on 4-kuukautta vanha Cavapoo-narttupentu. (Cavalierin ja villakoiran yhdistelmä)
| ||
Kommentit
Lähetä kommentti