Masentunut mieli

 Tervehdys! 

On taas uuden blogipostauksen kirjoittamisen aika. Tämänpäiväistä aihetta mietin pitkään mielessäni. Lopulta päädyin tähän aiheeseen, koska masennuksesta olen puhunut vähemmän tässä blogissa. Syömishäiriöstä riittäisi aina kerrottavaa, mutta nyt on masennuksen vuoro. 😄 Tässä postauksessa kerron siitä, millaisina erilaisina oireina masennus on minulla näyttäytynyt, ja miten masennustani hoidetaan. Ensimmäisten osastojaksojeni aikana, tarkalleen ottaen Turun akuuttipsykiatrian osastolla kesällä 2021,  minulle diagnosoitiin vaikea masennus, tai siis "vaikea masennus ilman psykoottisia oireita". Masennukseni on välillä aktivoitunut uudestaan, usein silloin, jos vointini on romahtanut ja olen joutunut lyhyelle osastojaksolle. Sittemmin masennukseni aste on muuttunut vaikeasta masennuksesta keskivaikeaan, eli eteenpäin on menty! 

Masennus diagnosoidaan siis aina senhetkisten oireiden perusteella, ja masennuksen aste voi myöhemmin muuttua. Kerran diagnosoitu masennus voi aktivoitua myöhemmin uudestaan vaikeiden elämäntilanteiden yhteydessä, jolloin puhutaan erillisestä masennusjaksosta. Minulla esimerkiksi viimeisimmän masennusjaksoni virallinen diagnoosinimike oli "toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso". Mutta mennäänpäs sitten masennuksen oirekuvaan. 

Masennuksen oireet

Yleisesti masennuksen oireisiin kuuluvat masentunut mieliala, mielihyvän menetys, itsesyytökset, väsymys, keskittymiskyvyttömyys, psykomotorinen hidastuminen tai kiihtyneisyys, unihäiriöt ja itsetuhoiset ajatukset. Masennuksen oireista olen itse kärsinyt pitkään, noin 12-13 -vuotiaasta asti, vaikka masennus diagnosoitiin minulle vasta aikuisiällä. Tuolloin 12-13 -vuotiaana en tiennyt, että kyseessä on masennus, vaan ihmettelin vain oireitani. Tai ehkä en uskaltanut tai halunnut myöntää itselleni, että minulla olisi masennus. Myöhemmin aikuisena olen tajunnut sen, että masennus on todella puhjennut minulle jo tuolloin nuoruusvuosina, vaikka sitä ei silloin vielä ole diagnosoitukaan. Masennus on näyttäytynyt itselläni henkilökohtaisesti seuraavanlaisina oireina:

• Mielihyvän kokemisen puute 
• Apea mieliala
• Jatkuva murehtiminen
• Itkuisuus 
• Itsetuhoiset ajatukset
• Arvottomuuden ja huonommuuden tunteet 

Masentunut ihminen on kuin varjo itsestään. 

Mielihyvän kokemisen puute

Nuoruus oli minulle aika rankkaa aikaa, kun iloisesta ja aurinkoisesta lapsesta tuli yhtäkkiä synkkä nuori, joka ei saanut enää mielihyvää aiemmin sitä tuottaneista asioista. Oikeastaan en saanut mielihyvää oikein mistään. Aikaisemmin olin tykännyt viettää aikaa kavereiden kanssa ja tykkäsin myös lukea paljon ja touhuta Aimi-koiran kanssa. Yhtäkkiä mikään ei enää tuntunut miltään. Ilo häipyi kasvoiltani ja silmieni viekas ilme muuttui synkäksi katseeksi, joka vain tuijotti tyhjyyteen. Kuulinkin lähipiiriltäni siitä, kuinka silmäni näyttivät surullisilta. Kun ei saanut iloa enää asioista samalla tavalla, niin kiinnostus asioiden tekemiseen myös väheni. Miksi edes yrittää tehdä mitään, kun ei se kuitenkaan tunnu samalta kuin ennen? Nuorena linnoittauduin huoneeseeni, enkä enää jaksanut tehdä asioita yhtä innokkaasti kuin ennen. 

Myöhemmin aikuisena tämä mielihyvän kokemisen puute on muuttunut sellaiseksi, että mikään asia ei ole oikein tuntunut miltään. Tuntui siltä, että muutuin tunteettomaksi. Kun tein eri asioita, niin se ei saanut minussa aikaan mitään tunteita. Se oli kyllä pelottavaa. Mietin jopa, ovatko tunteeni kadonneet, ja voinko enää edes kokea tunteita! Ei oikein huvittanut tehdä mitään, koska mikään ei tuntunut miltään, tai kaikki asiat tuntuivat vain tasapaksulta ja mitättömiltä. Mutta ei, kykyni tuntea tunteita ei suinkaan kadonnut, vaan masennus vain sai asiat tuntumaan mitättömiltä. Teoriassa  mielihyvän kokemisen puutetta aiheuttaa se, että masennuksessa mielihyvähormoni serotoniinin eritys aivoissa vähenee. 

Apea mieliala,  murehtiminen ja itkuisuus 

Masennus on oirehtinut minulla apeana ja surullisena mielialana. Ja niinkun aikaisemmin mainitsinkin, surullisuus näkyi silmistäni. Päällimmäinen tunteeni oli pitkään suru ja ajattelin sen olevan surua isän kuolemasta. Sitä se on varmasti osittain ollut, mutta se on ollut myös masennuksen oire. Tai sitten isäni kuolema on voinut laukaista masennukseni syvän surun kautta, miten sen nyt haluaa ajatella. Mutta selkeästi isäni kuoleman jälkeen minusta on tullut enemmän surullinen ja masentunut. Ikään kuin suruprosessi olisi jäänyt päälle. Isän kuoleman jälkeen pitkään jäinkin ikään kuin "jumiin" isäni kuolemaan, enkä osannut mennä siitä eteenpäin, vaan vajosin suruun ja synkkyyteen. Apea mieliala (ja mielihyvän kokemisen puute) on ollut masennukseni ensimmäisiä oireita, jonka jälkeen on alkanut tulla myös muita oireita. 

Nuorena aikuisena, varsikin omilleen muuttamisen jälkeen 18-vuotiaana, aloin murehtia paljon arkisia asioita. Tietenkin se on luonnollista, kun muuttaa omilleen, koska silloin pitää itse huolehtia kaikista omista asioistaan. Mutta minä murehdin jatkuvasti jotakin. Hädin tuskin olin saanut ratkaistua aikaisemman murheeni, kun murehdin jo seuraavaa. Tämä aiheutti sen, että mieleeni kasaantui paljon arkisia huolia, joita en osannut ratkaista, vaan koitin vain jatkuvasti työntää niitä pois mielestäni. Sen seurauksena ne tulivatkin moninkertaisena takaisin. Tämän seurauksena olin jatkuvasti todella stressaantunut ja ärsyynnyin herkästi eri asioista. Jonkin verran yritin kirjoittaa murheitani päiväkirjaani, mutta ei sekään oikein auttanut... Tuolloin minulla oli oikeasti sellainen pelko, että pääni ja mieleni vain räjähtäisi jonakin päivänä. Ja sinällään pelko oli ihan aiheellinen, sillä pääni täyttyi erinäisistä huolista ja murheista, joita en osannut ratkaista, ja koitin vain elää tämän suuren huolitaakan alla. Tämän takia arki oli todella raskasta. Itse ajattelen sen niin, että koska en saanut purettua huolia ja murheitani pois mielestäni, niin se on saanut taas aikaan muita masennuksen oireita, kuten itkuisuutta, umpikujaan tulemisen tunnetta ja viime kädessä itsetuhoisia ajatuksia. 

Nuorena aikuisena alkoi itkeminen, jolle ei löytynyt selkeää syytä. Aina kun tulin kotiin jostakin, niin räjähdin itkemään. Itkin siis kieltämättä joka päivä. Minulla oli sellainen tunne, että koko päivän esimerkiksi koulussa tai töissä jouduin pidättelemään tätä itkua, ja viimein kotiin päästyäni se purkautui ulos. Se on ollut jonkinlaista pahaa oloa, joka on purkautunut ulos itkuna. Se paha olo, jota olin koko päivän peitellyt, sai vihdoin tulla näkyviin. Jotenkin aina ajattelin, että omat todelliset tunteet pitää peittää ihmisten ilmoilla, ja vetää vain jotakin roolia. Ja kotiin päästyä tämän roolin voi riisua. Se on ollut psyykelle niin raskasta, että on tullut itku. Mutta vaikka näitä yrittää kuinka analysoida, niin en löydä silloiselle itkemiselleni selvää syytä... Ehkä se onkin ollut monen asian summa, eikä vain yhden tekijän aiheuttama. Vuosien kuluessa itkuisuuteni on vähentynyt, kun olen oppinut paremmin analysoimaan omaa mieltäni, ja mikä parasta, olen oppinut avautumaan omista murheistani muille ihmisille. Aikaisemmin pidin vain kaikki sisälläni, enkä uskaltanut avautua kenellekään. Ajattelin, että ei minun asiani ole tärkeitä tai kertomisen arvoisia. Nykyään onneksi osaan pitää omia asioitani ainakin lähes yhtä tärkeinä, kuin muidenkin ihmisten asiat. Myös luottamukseni muihin ihmisiin on parantunut, minkä seurauksena uskallan kertoa asioistani paremmin muille. 

Itsetuhoisuus ja sen eri muodot

Selkeimmin masennukseni on näyttäytynyt itsetuhoisuutena, miten pelottavalta se kuulostaakin. Olen ollut enemmän ja vähemmän itsetuhoinen ehkä lukioajoista asti. Lukioaikoina mielenterveysongelmani puhkesivatkin pahimmilleen pintaan. Itsetuhoisuus on asia, johon täytyy aina puuttua. Itsetuhoisuus ei ole vain selviä itsemurhayrityksiä, vaan se voi ilmetä myös "lievemmällä" tavalla itsensä vahingoittamisena, kuten viiltelynä, raapimisena tai itsensä lyömisenä. Itsetuhoisuuteen luetaan myös kuolemasta puhuminen ja kuolemantoiveet, itsetuhoiset ajatukset ja itsemurhasuunnitelmat.  Pohjimmillaan itsetuhoisuuden taustalla on halu tai pyrkimys kohdella itseään huonosti, mikä taas juontaa juurensa varhaisimmista kokemuksista. Tai sitten haluaa vain päästä pois sietämättömältä tuntuvasta tilanteesta. Itselläni itsetuhoisuus on ilmennyt kaiken kaikkiaan viiltelynä tai muuten itseni satuttamisena, itsetuhoisina ajatuksina ja suunnitelmina, toivottomuutena ja valitettavasti myös itsemurhayrityksinä. Mutta luen myös syömishäiriöön kuuluvan syömättömyyteni osaksi itsetuhoisuuttani, sillä syömättömyys vaurioittaa kehoa ja voi johtaa kuolemaan. Lisäksi mielestäni runsas päihteiden käyttö on itsetuhoisuutta. 

Lukioaikoina minulla alkoi viiltely. Oli vain niin paha olla, että oli pakko satuttaa itseään. Itselläni viiltelyn taustalla on ollut kova ahdistus (vaikka tässä postauksessa puhunkin masennuksesta, mutta mielenterveysongelmat kulkevat käsikädessä).  Olen halunnut saada tämän sietämättömän ahdistuksen pois, ja se on onnistunut viiltelyn avulla, kun on saanut aikaan niin suuren kipuaistimuksen, että tunteena se peittää alleen ahdistuksen. Mutta minulla ahdistus palasi kuitenkin aina takaisin, vaikka viiltely siihen hetkellisesti auttoikin. Tästä tullaankin siihen, että viiltely ei suinkaan poista ahdistusta, tai muuta ikävää tunnetta, vaan se vain hetkellisesti siirtää tämän tunteen kauemmaksi. Vaikka monet sanovatkin, että viiltely auttaa ahdistukseen. Mutta se on vain hetkellistä helpotusta. Viiltely ei poista ahdistuksen perimmäistä syytä, joka pitää selvittää muilla keinoilla, kuten muille puhumisena. Minäkin olen nykyisin viiltelyn sijaan valinnut mieluummin puhumisen. Haluan toivottaa kaikille, jotka ovat kärsineet tai kärsivät tällä hetkellä viiltelystä kovasti voimia ja jaksamista. Paha olonne on varmasti suurta. Kannattaa viiltelyn sijaan avautua jollekin, sillä viiltely vain satuttaa itseään, eikä kukaan ansaitse sitä. 💗

 

Tupakointiin liittyy minulla myös itsetuhoisuutta. Olen ostanut askin yleensä aina silloin, kun menee muutenkin huonosti. En ole välittänyt tupakan haittavaikutuksista tai terveysriskeistä, vaan olen ajatellut vain että haluankin pilata terveyteni ja tuhota näin itseni. Mitä enemmän haittavaikutuksia minulle tulee, sen parempi. Olen ajatellut, että haluan tuhota kehoni tupakoimalla. Näin ollen tupakointi on ollut minulla vahvasti osa itsetuhoista käyttäytymistä, eikä se ole minulle millään tavalla hyväksi. Nyt olen onneksi onnistunut jättämään tupakan pois. Olen päättänyt valita tupakoinnin ja terveyteni pilaamisen sijaan liikunnallisen, hyvinvoivan ja terveen elämän. 😇 Toivottavasti tämä lupaus pitää! 

Olen ollut itsetuhoinen myös olemalla pitkiä aikoja syömättä. En ole halunnut tarjota keholleni ravintoa. Miksi? Koska en välitä kehostani, ja olen ajatellut, ettei se ansaitse tai tarvitse ruokaa. Syömättömyys on pidemmän päälle vaarallista, koska se voi romahduttaa veriarvot ja saada kehon käymään säästöliekillä. Elimistö voi kuivua tai verensokeri voi laskea liian alas. Sydän ei välttämättä kestä, eikä jaksa enää pumpata, koska se ei saa energiaa. Elintoiminnot voivat pikkuhiljaa hiipua. Syömättömyys aiheuttaa lukemattomia vaaroja ja se saa kehon taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Mutta minä en ole välittänyt näistä vaaroista. Olen ajatellut, että haluankin kuihduttaa kehoni ja kuolla siihen. Miten kamalaa! Olen ollut myös sitä mieltä, että en pysty vaikuttamaan mihinkään. Olen ajatellut, että ei kehoni voi kuihtua, vaikka olisin syömättä, koska en pysty vaikuttamaan kehooni tai mihinkään muuhunkaan. Ihan kuin kehoni olisi erillinen osa minua, johon minulla ei ole vaikutusvaltaa. En oikein tiedä, mistä tällainen ajattelu juontaa juurensa. Kun olin syömättä ja heikossa kunnossa, jouduin sisätautien osastolle kesällä 2021. Mutta tuntuu, että "en onnistunut" syömättömyydessä tarpeeksi hyvin, koska jäin henkiin... Eli tähänkin liittyy vahvasti itsetuhoisuutta. 

Itsetuhoiset ajatukset ja suunnitelmat ovat piinanneet minua jo vuosia. Eniten olen taistellut niiden kanssa vuosina 2018-2021. Niiden kanssa eläminen on ollut raskasta. Kun jatkuvasti vajoaa sellaiseen synkkyyteen ja tuntuu, että on tullut tiensä päähän. Kun toistuvasti miettii keinoja, miten voisi elämänsä päättää. Lukuisia kertoja olen itsemurhaa suunnitellut. Johdonmukaisesti ja kalenterista päivän katsoen...  Itsemurhayrityksiä on myös ollut pari, mutta niistä en halua avautua. Minulle itsetuhoiset ajatukset ovat ilmaantuneet aina silloin, kun olen tuntenut olevani umpikujassa. Minusta on tuntunut, ettei huoliini ja ongelmiini ole mitään ratkaisua, joten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päättää elämänsä. Varsinkin vastoinkäymisten yhteydessä itsetuhoiset ajatukset ovat vahvistuneet. En ole ennen kestänyt normaaleja arjen vastoinkäymisiä, vaan ne ovat saaneet minut toivottomaksi. Mittani on ollut jotenkin valmiiksi jo niin täynnä, että pienetkin arjen haasteet ovat saaneet minut itsetuhoisuuden partaalle. Sietokykyni on ollut todella pieni. Vahvoina itsetuhoiset ajatukset olivat myös osastokesäni aikana. Sen jälkeen ne ovat onneksi helpottaneet: Itsetuhoiset ajatukset nousevat pintaan nykyään enää ehkä muutaman kerran vuodessa, vain suurten vastoinkäymisten yhteydessä. Mutta pienet arkiset ongelmat eivät niitä enää nosta pintaan. Olen päässyt etäämmälle itsetuhoisista ajatuksista ja olen saanut tilaa ja joustonvaraa  ajatuksiini. Eli eteenpäin on menty!😊 

Arvottomuuden ja huonommuuden tunteet

Lopuksi tullaankin siihen, mikä on varmasti kaikkien masennusoireiden taustalla: Nimittäin arvottomuuden ja huonommuuden tunteet itsestä. Ne saavat itsessään aikaan muita masennusoireita. Eli pohjimmiltaan näitä tunteita täytyy työstää. Tunnistan itsekin, että arvottomuus ja huonommuus on minulla kaiken alla. Ne ovat todella syvään juurtuneita tunteita. Mutta kuitenkin olen löytänyt ne kaiken taustalta, joten siten niihin on helpompi tarttua, kun niitä ei tarvitse alkaa kaivamaan esiin. Ja se on hyvä, että itse tunnistan ja tiedostan nämä tunteet. Ne ovat olleet osa minua todella kauan: Varmaan jo lapsuudesta asti. Jo lapsena olen ajatellut olevani muita huonompi. Olen ajatellut, etten ole yhtä arvokas kuin muut. Olen ollut mielestäni se huonompi ja heikompi. Kun nämä kokemukset ovat olleet minussa jo niin pitkään, niin en tiedä, pystyykö niitä poistamaan... Kun ne ovat niin tiukasti osa minua. Ehkä se vaatii ainakin monia vuosia terapiaa, että nämä pohjimmaiset tunteet itsestäni saataisiin muutettua. Mutta olen avoin muutokselle ja haluan toivoa, että joskus vielä pääsisin näistä tunteista eroon! 

Olen aina luonnehtinut masennusta niin, kuin maailmasta katoaisi värit ja se muuttuisi
 harmaaksi ja mustavalkoiseksi. Masentuneen ihmisen maailmassa ei ole värejä. 

Voiko masennuksesta toipua?

Entä voiko masennuksesta sitten toipua? Ainakin minä uskon siihen. Toivoa on! Kun olen päässyt jo näin hyvään  vaiheeseen masennukseni kanssa ja monet oireet ovat jo helpottaneet. Terapian avulla varmasti saadaan hoidettua syvimmätkin masennuksen oireet pois. Se täytyy muistaa, että masennus on aina oire jostakin ja näin ollen masennuksen taustalla oleva asia tai asiat täytyy käsitellä. Masennus ei koskaan synny tyhjästä. Minulla masennukseni taustalla on ainakin isäni kuolema, jota ylempänä jo pohdinkin. Se on varmaan laukaissut masennukseni pintaan, 12-vuotiaana. Eli isän kuolema minun pitää käsitellä, koska tiedostan sen itsekin, että sitä en ole vielä kunnolla käsitellyt. Suru on jäänyt jostakin syystä surematta. Olen työntänyt tämän surun ja isän kuolemaan liittyvän tuskan pois mielestä, ja yrittänyt ajatella muita asioita. Olen luullut, ettei isän kuolemaa saa ajatella, vaan se täytyy vain poistaa mielestä. Tämän seurauksena psyykkinen paha olo on kasvanut ja näin ehkä masennukseni, ja laajemmin muutkin mielenterveysongelmani ovat saaneet alkunsa. Vaikka lapsuudella on toki myös ollut vaikutusta. 

Masennuksen hoitomuodot

Masennusta hoidetaan yleisesti lääkkeillä ja terapialla. Vaikeassa masennuksessa voidaan käyttää myös sähköhoitoa (ECT-hoito), mutta siitä minulla ei ole omakohtaista kokemusta. Minun masennustani on sen sijaan hoidettu sopivalla lääkityksellä ja psykoterapialla. Mielestäni tämä yhdistelmä on toiminut hyvin, ja olen ollut hoitoon tyytyväinen. Toki masennustani on hoidettu akuutisti myös osastohoidon avulla osastojaksojeni aikana.

Lääkehoito

Lääkkeistä psyykenlääkkeet voivat auttaa masennuksen oireisiin, sillä ne vaikuttavat aivojen toimintaan ja tätä kautta tunteiden säätelyyn. Tarkalleen ottaen masennuslääkkeet tasaavat yleensä tunteiden huippuja, mikä voi auttaa suuriin negatiivisiin tunneryöppyihin. Lääkehoito on hyvä apu masennukseen, mutta sen ei pitäisi koskaan olla ainoa masennuksen hoitomuoto. Lääkehoito on yleensä vain väliaikainen hoitomuoto, jonka avulla voidaan helpottaa masennuksen oireita. Lääkkeet eivät kuitenkaan poista kokonaan masennuksen oireita ja syitä, joten ne täytyy hoitaa terapiassa (tai muun keskusteluavun piirissä). Yleensä lääkitystä ja terapiaa käytetään masennuksen hoidossa rinnakkain, ja terapian edetessä voidaan lääkitys asteittain purkaa, ja lopulta lopettaa. Jotkut kuitenkin käyttävät psyykenlääkkeitä koko elämänsä, mutta itse en sitä ainakaan halua. 

Minulla on käytössä kaksi eri masennuslääkettä. Itselläni lääkkeet ovat auttaneet hyvin masennuksen oireisiin niin, etteivät ne ole koko ajan pinnalla. Masennusoireeni tulevat kuitenkin esiin isompia vastoinkäymisiä kohdatessani. Eli lääkityksestä huolimatta masennusoireeni ovat vielä olemassa, lääkkeet vain peittävät oireita. Lääkkeet ovat kuitenkin hyvä apu siihen, että psyykkinen vointini pysyy niiden avulla tasaisena, eikä horju koko ajan. Näin  esimerkiksi pystyn käsittelemään terapiassa menneisyyden asioita ilman, että masennusoireet nousisivat heti niiden vaikutuksesta pintaan. Lääkkeiden avulla saan psyykkiseen vointiini enemmän liikkumavaraa.  Jos psyykenlääkitys aiheena kiinnostaa enemmän, kannattaa lukea blogini postaus "Kokemukseni psyykenlääkkeistä". 

Psykoterapia

Sitten tullaankin tärkeimpään masennuksen hoitomuotoon, joka on psykoterapia. Tietenkin sitä käytetään masennuksen ohella myös muidenkin mielenterveydenhäiriöiden hoidossa. Psykoterapia perustuu keskusteluun ja sen kautta asioiden käsittelemiseen ja työstämiseen. Terapiassa voidaan kuitenkin käyttää keskustelun ohella myös muita menetelmiä, kuten altistamisharjoituksia tai EDMR-menetelmää.  Psykoterapiasta on olemassa monia eri suuntauksia, joista täytyy valita itselle sopivin. Terapia voi olla joko yksilö- tai ryhmäterapiaa, tai niiden yhdistelmä. Terapiaan voi sisältyä myös pari- ja perheterapiaa. 

Minun terapeutillani on käytössä Kognitiivisen käyttäytymisterapian suuntaus. Lyhyesti sanottuna kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa tutustutaan omiin haasteellisiin ajattelu- ja käyttäytymistapoihin, sekä etsitään niiden tilalle uusia keinoja ja harjoitellaan niiden käyttöä. Olen käynyt terapiassa nyt tarkalleen vuoden ja neljä kuukautta. Olen käynyt siellä kerran viikossa. Yksi käynti kestää 45 minuuttia. Tällä hetkellä joka toinen käynti meillä on tuplakäynti eli kaksinkertainen aika. Tuplakäynnit ovat siitä hyviä, että niiden aikana saa käsiteltyä asioita enemmän, ja kerkeämme oikeasti paneutua oireiden taustalla oleviin syihin, sekä mahdollisesti käyttää eri menetelmiä niiden työstämiseen. Minun terapeuttini käyttää keskustelun ohella EDMR-menetelmää, joka on siis silmänliikkeisiin perustuva terapiamuoto. Siinä siis käsitellään traumamuistoja ja samanaikaisesti terapeutti liikuttaa kahta sormea potilaan edessä, joita potilaan tulee seurata silmillä. Olen kokenut EDMR-menetelmän hyväksi hoitokeinoksi. Se on kuin taikatemppu, sillä se auttaa aina omaan olotilaani rauhoittavalla tavalla. 

Enimmäkseen olemme terapiassa käsitelleet ajankohtaisia ongelmiani, kuten ihmissuhteiden haasteita, ahmimista ja päätöksenteon vaikeutta. Olemme käsitelleet myös nykyisessä arjessani tapahtuneita haastavia tilanteita. Joillakin yksittäisillä käyntikerroilla olemme käsitelleet Aimi-koirani ja isäni kuolemaa, sekä käyneet läpi lapsuuttani. Vielä emme ole kuitenkaan päässeet kovin paljoa käsittelemään menneisyyteni tapahtumia, sillä pinnalla on ollut niin paljon kaikkea muuta. Psykoterapia perustuukin kerroksiin, joten ensin täytyy käsitellä pinnalla olevat asiat, jotta päästään niiden alla oleviin juurisyihin. Olen huomannut jo nyt terapialla olleen vaikutusta masennusoireisiini (kuten myös muihin oireisiin). Nykyään kestän paremmin arjen vastoinkäymisiä vajoamatta synkkyyksiin. Aiemmin mainitsemani ajatuksiini tullut joustovara on varmasti osittain myös terapian vaikutusta. Kaiken kaikkiaan olen kokenut terapian hyvin positiivisesti, ja uskon että sen avulla saan itseni kuntoon. En tiedä, kauanko minun täytyy terapiassa käydä. Käyn niin kauan, kun näemme tarpeelliseksi. Katsotaan, joskus voin ehkä tehdä erillisen postauksen terapiastani, jos vain saan koottua siitä tarpeeksi kerrottavaa. 

Tämän kuvan olen ottanut silloin, kun mielenterveysongelmani olivat puhjenneet esiin, 18-vuotiaana. Kuvassa on edelleen musta ja väritön puu, joka kuvaa hyvin masennusta. Mutta kuvaan valoa tuo oranssi aurinko, joka symboloi toivoa. 

Tässäpä tämä postaus, tätä oli mielenkiintoista kirjoittaa ja tein uusia oivalluksia. Nähdään seuraavan kirjoituksen merkeissä! Ja kaikille masennuksen kanssa kamppaileville: Paljon jaksamista ja voimia!💞