Musiikki apuna menneisyyden kokemuksien käsittelyssä (musiikkipostaus #2)
Heips!
Nyt on taas musiikkipostauksen aika. Viime aikoina olemme edenneet terapiassa huimasti ja olemme työstäneet raskaita kokemuksiani: traumoja ja menetyksiä. Siitä johtuen tietyt kappaleet ja artistit ovat tulleet minulle tällä hetkellä hyvin tärkeiksi. Seuraavaksi esittelen teille nämä kappaleet, sekä kirjoitan ylös pätkän sanoituksista, jotka kuvaavat parhaiten omia kokemuksiani sekä tuntemuksiani. Postauksessa käsitellään isoina teemoina omien rajojen eli fyysisen koskemattomuuden rikkomista, ja toiseksi menetyksiä. Tähän postaukseen olen kerännyt kappaleita, jotka kertovat näistä aiheista ja teemoista.
Omien rajojen ja fyysisen koskemattomuuden rikkominen
Jokaisella ihmisellä on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen, se kuuluu ihan perusoikeuksiinkin. Silti jotkut ihmiset rikkovat toisen koskemattomuutta ja henkilökohtaisia rajoja. Seuraavat musiikkikappaleet porautuvat syvälle kahden ihmisen väliseen läheiseen ihmissuhteeseen, sekä siinä vallitsevaan epätasa-arvoon, pelkoon ja turvattomuuteen.
Pehmoaino - Mietin sua pahalla
"Miten mä voin muistaa mitään menneestä
Kun jokaikisessä kuvassa on mukana sä
Miten mä en miettis sua pahalla
Mä piirsin rajan mut sä ylitit sen tahallaan
Miten luulet et mä voisin antaa anteeksi
Ykskään pahoittelu ei oo iskuu vahvempi
Miten mä en miettis sua pahalla
Mun iho paloi kun päätit siihen koskea."
Ensimmäinen kappale on Pehmoainon tuotantoa. Olen kuluvan vuoden aikana ihastunut täysin Pehmoainoon artistina, sekä hänen tuotantoonsa. Hänen kappaleensa tulevat niin lähelle, ja kertovat sellaisista raskaista kokemuksista, jotka itselläni ovat myös monien psyykkisten ongelmieni taustalla. Myös minä olen nimittäin joutunut kokemaan muun muassa sitä, kun omia rajojani on rikottu: Rajojeni yli on kävelty koskemalla kehooni ilman minun lupaani. Minut on nähty vain kehoni kautta, ei ihmisenä. Tekijä on ajatellut, että omistaa kehoni ja että voi käyttää sitä oman mielensä mukaan. Se on väärin, ja aiheuttaa vakavia seurauksia. Monesti sitä miettii, miksi juuri minä, ja mitä minä olen tehnyt, jotta olen joutunut kokemaan tällaista? Mutta ei sitä auta itseään siitä syyllistää, vaikka mieleni monesti lähteekin sille tielle.
Kappaleen sanoitukset ovat hyvin suorapuheisia ja rohkealla tavalla kirjoitettu. Seuraavat sanat "Miten luulet et mä voisin antaa anteeksi/ Ykskään pahoittelu ei oo iskuu vahvempi" kertovat taas fyysisestä satuttamisesta ja Pehmoaino tuo esille tärkeän tosiasian siitä, että fyysisten koskemattomuuden rikkomista ei voi kuitata pahoittelulla. Sittenhän se tarkoittaisi sitä, että mitä vaan voisi tehdä toiselle ihmiselle, kunhan vain pahoittelee tekojaan jälkeen päin, niin kaikki on sillä kuitattu. Näin se ei todellakaan ole. Fyysisen koskemattomuuden rikkominen aiheuttaa vakavia seurauksia uhrille, ja jättävät mieleen ikuiset jäljet. Lisäksi muistot elävät kehossamme. Olen miettinyt, voiko tällaista antaa anteeksi, niin mielestäni ei. Fyysinen satuttaminen on törkeää toisen ihmisen rajojen rikkomista, joka rikkoo paitsi uhrin henkilökohtaista koskemattomuutta, niin myös perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia.
Dilemma - Mä en pelkää sua enää
"Ehkä se katuu jo tekojaan, muttei pysty enää peruuttaa
Mä mietin miten se voi tulla mun elämään näin
Ja vaik tilanteesta selvisin nii pelkäämään jäin
En tiiä miltä se halus et musta tuntuu
Vaik vedin oven kii ei turva enää tullu.
Vaikka mua pelotti olin päättäny peittää sen
Se kysy: Luulenko et mul on mitää mahiksii?
Sillo ulkon sato, ikkunalla hengas variksii
Kuka mua suojelee, mietin, ja tuijotin peilii
Vedin reppuu selkään, kotiolot nielin ja peitin
Epävarman kelasin etten ansaitse parempaa."
Dilemman kappale taas kertoo enemmän siitä, kuinka satuttaja voi olla myös lähipiiriin ja omiin lähimmäisiin kuuluva henkilö. Tämä on kamalaa, että myös lähimmäiset voivat satuttaa toisiaan, vaikka läheisiin ihmisiin pitäisi pystyä juuri eniten luottamaan, sekä tuntemaan turvallisuutta heidän kanssaan. Kappaleessa turvallisuuden tunne sekä luottamus kahden läheisen ihmisen välillä särkyy vahvasti. Tätä seuraa ihmissuhteen rikkoutuminen, ja sen rakentaminen uudestaan. Jos se edes on mahdollista, tai sen arvoista.
Läheisissä ihmissuhteissa myös minua on satutettu. Järkyttävissä tilanteissa mieli onneksi suojelee ihmistä, eikä kipua muista. Tällaisessa tilanteessa läheinen ihminen, johon on ennen luottanut, onkin yhtäkkiä vihollinen. Miten tähän ihmiseen voisi aidosti luottaa enää uudestaan? Ainakin omalla kohdallani fyysistä koskemattomuuttani rikkoneet henkilöt ovat vieneet todellisen luottamukseni heihin. Miten hän voi käyttäytyä yhtäkkiä näin? Kuka oikeastaan edes on tämä ihminen? Sitä luulee tuntevansa itselleen läheisen ihmisen, mutta sitten kun kyseinen henkilö rikkoo omaa fyysistä koskemattomuutta, sitä alkaa miettimään, tunteeko edes kyseistä ihmistä ja miksi hän näin toimi. Sanat "Ja vaik tilanteesta selvisin nii pelkäämään jäin/ En tiiä miltä se halus et musta tuntuu/ Vaik vedin oven kii ei turva enää tullu" kertovat juuri näistä teemoista: Luontaisista selviytymismekanismeista, läheisen ihmissuhteen rikkoutumisesta, luottamuksen särkymisestä ja turvattomuuden sekä pelon tunteiden syntymisestä läheistä ihmistä kohtaan.
Menetykset, niiden hyväksyminen ja mielikuvat kuoleman jälkeisestä elämästä
Seuraavaksi tässä kirjoituksessa mennään menetyksiin: Niihin kokemuksiin, joista ei varmasti ikinä pääse yli, mutta siitä huolimatta elämää täytyy jatkaa eteenpäin. Se voi kuulostaa kurjalta. Ilman menetettyä ihmistä elämä ei varmaankaan tunnu elämisen arvoiselta, ainakaan silloin, kun kuolema on vasta tapahtunut. Läheisen ihmisen kuoleman kanssa voi kuitenkin oppia elämään, ja pikkuhiljaa sen voi lukea osaksi omaa elämäntarinaa. Se on vain hyväksyttävä, että joskus jokaisen meidän elämä päättyy.
Pehmoaino - Hulda
"Mä pelkään että unohdan, milt sun ääni kuulosti
Miten sen voi hyväksyy, et jana joskus loppuuKun yksi lähtee samalla ku loput vielä jääVuodet ei tuo helpotusta niille, jotka ontuuIkuisuus on pidempi kun pystyy ymmärtääSä elät niissä, jotka sut muistaaNiin kauan kun niidenkin vuoro koittaaKato äiti, mä en itkeVaikka sanoit että saan."
Pehmoaino laulaa siitä, kuinka elämän jatkaminen voi olla vaikeaa läheisen ihmisen menetyksen jälkeen. Elämä voi tuntua myös epäreilulta: Miksi muka minun pitäisi jatkaa elämää, jos minulle tärkeintä ihmistä ei enää ole? Tätä minä olen pohtinut paljon isäni kuolemaan liittyen. Monesti mietin, että haluaisin vain itsekin kuolla, koska isäni on kuollut. Elämä ei tunnu samalta ilman isää... Olen vieläkin kiinni isäni kuolemassa, vaikka siitä on jo 13 vuotta. Joskus sekin asia pitäisi vain kunnolla kohdata ja hyväksyä. Mutta tuntuu, että mieleni ei ole vielä tarpeeksi vahva siihen. Kukin asia ajallaan... Pehmoaino laulaa tästä kuoleman hyväksymisestä, kuinka se voi olla vaikeaa. Ja elämän jatkamisesta siitä huolimatta: "Miten sen voi hyväksyä et jana joskus loppuu/ Kun yksi lähtee niin loput vielä jää".
Kappaleen viimeiset säkeet "Kato äiti mä en itke/ Vaikka sanoit että saan" osuvat myös hyvin omalle kohdalleni. Sillä isäni kuolemaa en ole vieläkään kunnolla itkenyt, enkä surrut. En ole ollut vielä valmis siihen. Kannan sisälläni surematonta surua, joka etsii tietään ulos. Ehkä sekin päivä vielä koittaa, että suru pääsee pois suurena möykkynä sisältäni.
Jemina - Ylpee
"Sanoit aina hei, hyvä tyttö
Pidä huolta itsestäs
Vaikka kaikki on kaunista nyt
Se voi päättyy hetkessä.
Hei ootsä ylpee kaikest mitä nyt teen
Puhutko enkeleille hyvää musta ääneen?
Vaikka näät kaikki mun valinnat ja virheet
Kun me nähdään jälleen, ootko sä ylpee?"
Jeminan kappaleen yhdistän myös isäni kuolemaan. Kappaleen ensimmäiset säkeet kertovat siitä, kuinka isän kuolema tuli aika yllättäen ja traagisesti kohdalleni. Ikään kuin isäni olisi sanonut minulle näin: "-- hei, hyvä tyttö/ Pidä huolta itsestäs/ Vaikka kaikki on kaunista nyt/ Se oi päättyy hetkessä". Nämä säkeet saavat minut surulliseksi siitä, kuinka minun ja isän yhteinen aika päättyi todellakin hetkessä ja liian nopeasti. Olin silloin vasta 12-vuotias.
Jemina laulaa kappaleessaan: "Kun me nähdään jälleen, ootko sä ylpee?" Itse en ole uskovainen ihminen, enkä usko kuoleman jälkeiseen elämään. Elän vain mielikuvassa siitä, että kuolleen läheisen voisi vielä joskus nähdä uudelleen. Vaikka en usko tämän olevan oikeasti totta, mutta mielikuviahan saa olla. 😄 Jeminan sanoin toivon todella, että isä olisi ylpeä tekemisistäni.
Bee - Sä puhuit enkeleistä
"Sä puhuit enkeleistä
Toivoit olevasi yksi niistä
Mietit ehkä pilven päällä
Kipu ei suhun enää yletä.
Enkeleitä (enkeleitä)
Nyt mä mietin, et onko niitä?
Katsotko mua ylhäältä?
Onko sullakin mua kova ikävä?
Onko siellä parempi?
Onko sun vihdoin hyvä?"
Bee on myös yksi niistä uusista artisteista, joiden musiikkia olen paljon kuluneen vuoden aikana kuunnellut ja se on noussut yhdeksi suosikeistani Pehmoainon lisäksi. Bee laulaa kuolemasta koskettavalla ja herkällä tavalla, ja kappaleen sanoitukset riipaisevat minua hyvin läheltä menetyksien suhteen. Isäni lisäksi minulla on nimittäin eräs toinenkin sydäntä särkevä menetys, nimittäin entisen Aimi-koirani kuolema. Olen tässäkin blogissa muistaakseni jotakin kertonut Aimista, ja laittanut siitä kuvia.(Ja kyllä, kerron siis tässä postauksessa muustakin, kuin ihmisen menettämisestä, nimittäin eläimen menettämisestä, mutta nämä ovat mielestäni yhtä merkityksellisiä asioita, oli kyse sitten ihmisestä tai eläimestä).
Isäni ja Aimi-koirani kuolemaa yhdistää yksi merkittävä asia, nimittäin kipu. Molemmat olivat kipeitä loppuaikoinaan, ja kipu vei heidät mukanaan. Sitä on tuskallista ajatella, mutta tuo kuitenkin lohdutuksen siitä, että he pääsivät kivuistaan. Bee laulaakin kappaleessaan osuvasti kivusta ja sen loppumisesta: "Mietit ehkä pilven päällä/ Kipu ei suhun enää yletä/ Onko sun vihdoin hyvä?" Samassa säkeistössä artisti laulaa kuoleman tai pois pääsemisen toiveesta: "Sä puhuit enkeleistä/ Toivoit olevasi yksi niistä". Varsinkin isäni kohdalla tämä toive kuolemasta pitää paikkaansa, sillä hän oli tällaista loppu aikoina puhunut. 😢 Se on surullista, mutta kuitenkin helpottavaa, että isän ei tarvinnut enää kärsiä. Aimin kohdalla en tiedä, mikä oli hänen toiveensa, mutta uskon, että hänkään ei ole halunnut kärsiä kovista kivuista.
Sitten tullaan taas mielikuviin: enkeleihin, kuoleman jälkeiseen elämään ja paikkaan. Onko niitä? Katsovatko kuolleet tosiaan meitä ylhäältä päin? Niinkuin Beekin laulaa kappaleessaan: "Enkeleitä (enkeleitä)/ Nyt mä mietin et onko niitä?/ Katsotko mua ylhäältä?/ Onko siellä parempi?" Kukaan ei ole tullut kertomaan vastauksia näihin kysymyksiin, mutta mielikuvissa voi aina elää. Mielikuvat eivät suinkaan välttämättä ole totta, nehän ovatkin ihmisen mielikuvituksen tuotetta. Ajatuksen tasolla uskon myös siihen, että isä ja Aimi kulkevat rinnallani kuolemistaan huolimatta. Ajatuksissani ja päässäni isä ja Aimi ovat siis yhä olemassa. Ajatuksissa ja mielikuvissa mikä vain on mahdollista. Tällaisia ovat minun pohdintani tästä aiheesta.
Tällainen astetta syvällisempi postaus, jossa käsittelin erilaisia aiheita liittyen omaan menneisyyteeni, sekä siellä oleviin kipeisiin asioihin. Näitä on raskasta, mutta palkitsevaa avata. Mietin jopa, avauduinko liikaa, mutta jollain tavalla se aina helpottaa, kun asioita saa kirjoittaa ylös. Viime aikoina olen pystynyt terapiassakin avaamaan omia raskaita kokemuksiani, sekä myös teille tänne niistä ensimmäistä kertaa enemmän kertomaan. Olen uskaltanut puhua asioista niiden oikeilla nimillä, enkä vain pintapuolisia sepustuksia. Olen tuonut esille omia kipeimpiä muistojani. Ilman niistä avautumista niistä ei pääse ikinä eteenpäin. Nämä ovat minulle isoja edistysaskelia.
Toivottavasti jaksoitte lukea postauksen loppuun asti, vaikka tästä tulikin melko pitkä. 😀 Ja kiitos jokaiselle, joka jaksaa seurata blogiani. Te olette minulle tärkeitä ja autatte minua eteenpäin toipumisessa💗 Ja pysykää kuulolla, musiikkipostaukset jatkuvat vielä! 😉
Kommentit
Lähetä kommentti