Musiikki ja minäkuva: Oman minän kadottaminen ja uudelleen löytäminen (musiikkipostaus #3)

 Moi! 

Musiikkipostaukset saavat jatkoa, kuten edellisessä kirjoituksessa lupailin. 😊 Puhun tässä postauksessa siitä, kuinka oman todellisen minän ja jopa identiteetin voi kadottaa, mutta myös löytää taas uudelleen. Ihmisen persoonallisuus ja minäkuva eli käsitys itsestä ovat monimuotoinen kokonaisuus. Ne muodostuvat jo lapsena, sekä vahvistuvat uudelleen murrosiässä. Ihmisen minäkuva voi kuitenkin muuttua vielä myös aikuisena tai oman minän voi jopa hetkellisesti kadottaa. Miten tällainen on mahdollista?

No, psyykkiset sairaudet voivat ottaa niin ison hallinnan ihmisen mielessä, että oikea psyyke hukkuu niiden alle. Myös raskaat kokemukset, kuten menetykset voivat vavisuttaa ihmisen todellista minäkuvaa sekä käsitystä itsestä, ja sitä saattaakin niiden jälkeen miettiä, kuka minä oikeastaan olen. Esimerkiksi läheisen henkilön menetyksen jälkeen ihminen saattaa pohtia, että kuka minä edes olen tämän menetyksen jälkeen. Kun menetetty henkilö on vienyt ison osan sydämestä, ja tämän ihmisen poistuttua jäljelle jää vain ihmisen mentävä tyhjä aukko. Ikään kuin omasta minästä puuttuisi iso osa, eikä tiedä millä sen täyttäisi. 

Traumaattiset kokemukset voivat taas aiheuttaa sen, että ihmisen mieli jakautuu eri osiin, jotta elämä voi jatkua. Tästä olen aiemminkin blogissani kertonut. Mieli siis jakautuu näennäisen normaaliin osaan ja traumamuistoja kantavaan osaan tai osiin. Näennäisen normaali persoonan osa jatkaa elämää traumaattisen kokemuksen jälkeen ja toimii arjessa. Traumamuistoja kantava minä pitää taas sisällään traumaattisen kokemuksen eri osia, kuten siihen liittyviä tunteita, ajatuksia, mielikuvia ja kehon tuntemuksia, jotka ovat siis erillään arjessa toimivasta näennäisen normaalista persoonan osasta.  

Vaikka oman minän kadottaisi, lohdullista on kuitenkin se, että sen voi löytää tai oikeastaan aina löytää uudelleen sitten, kun minän kadottamisen taustalla olevat kokemukset ja asiat on käynyt läpi ja on valmis jatkamaan eteenpäin. Oma minä ja käsitys itsestä voi vaikeiden kokemuksien jälkeen muuntua hieman erilaiseksi, mutta se on normaalia, ja odotettavissakin. Tätä kuvaa hyvin sanonta: "Vaikeudet vahvistavat." Toki ihmisen minäkuva voi muuntua myös positiivisten kokemusten, kuten ammattiin valmistumisen tai pitkän työkokemuksen jälkeen, mikä on normaalia ammatillista kasvua ja oman ammatti-identiteetin kehittymistä. 

Sitten biisien pariin! Postauksessa siis esittelen erilaisia kappaleita, jotka mielestäni kuvaavat juurikin tätä oman minän kadottamista, ja uudelleen löytämistä. Kirjoitan ylös pätkän osuvista sanoituksista, ja sitten avaan omia kokemuksiani sanoitusten taustalla, sekä tuon esille biisin herättämiä fiiliksiä ja ajatuksia. 

Hugo - Tuntemaan 

"En laske alas muureja 

Mut sulle mä haluaisin näyttää mun herkimmät puolet 

Laskea suojauksen, riisua kuoret 

Ovet lukossa ja verhot on kii 

Oot ainoa, joka pääsee niist läpi."

Tämä Hugon kappale tuo esiin sen, kuinka ihminen voi rakentaa itselleen muurit suojaksi, jotka eivät kuitenkaan vastaa ihmisen todellista minää. Nämä muurit suojaavat henkilön arkaa, herkästi särkyvää ja aitoa sisintä, joka mahdollisesti kantaa mukanaan kipeitä asioita. Sitä haluaa kaikkensa suojella, ettei se rikkoutuisi, ja olisi muiden vaikutusten alaisena. Tällaiset muurit ovat saattaneet muodostua jo lapsuudessa, jolloin on mahdollisesti kokenut jonkun niin rankan kokemuksen, että  ihmisen on pakko muodostaa herkän sisimpänsä suojaksi muurit, jotta voi jatkaa elämää. Nämä muurit ovat ehkä toimineet siinä hetkessä, jolloin rankka kokemus on koettu. Muurit eivät kuitenkaan ole useinkaan tarpeellisia enää aikuisuudessa tai myöhemmin turvallisessa ympäristössä, ja ne aiheuttavat siten ihmiselle psyykkisiä oireita. Muurien laskeminen ja oman todellisen sisimpänsä näyttäminen voi olla aluksi hyvin pelottavaa, ja sen uskaltaa näyttää vain lähimmille henkilöille, kuten Hugon kappaleessa lauletaan: "Mut sulle mä haluaisin näyttää mun herkimmät puolet/ Laskea suojauksen, riisua kuoret/ Oot ainut, joka pääsee niist läpi". Pikkuhiljaa sisimpäänsä voi sitten harjoitella näyttämään myös muillekin kuin läheisille, kun oppii paremmin luottamaan ihmisiin ja näin oman minänsä pystyy pikkuhiljaa itsekin tavoittamaan uudestaan. Mutta tällainen kehitys vaatii paljon aikaa. 

Minulla myös oman todellisen minäkuvani suojaksi ovat muodostuneet vankat muurit silloin, kun isäni kuoli. Niin järkyttävän kokemuksen jälkeen en olisi muuten voinut jatkaa elämää, varsinkin kun isä oli minulle niin läheinen, tärkeä ja turvallinen henkilö. Ollessani silloin 12-vuotias, minulla ei varmasti ollut myöskään kykyjä käsitellä ja kohdata näin suurta ja järkyttävää asiaa. Isäni kuoleman olen siis tähän asti torjunut syvälle sisimpääni "omien muurien" sisäpuolelle ja jatkanut elämää näyttämättä ulospäin sisimpääni ja siellä olevaa isäni kuolemaa ja siihen liittyviä tunteita. En ole näyttänyt niitä myöskään itselleni, minkä takia muurit ovat minulle niin vahvaksi muodostuneetkin. Toki muurien sisäpuolella on paljon muitakin asioita ja tunteita kuin isäni kuolemaan liittyvät asiat, mutta tämä vain esimerkkinä. 

Vasta viime vuosina olen edes tunnistanut nuo muurini ja tutkinut mitä niiden taustalta löytyy, sekä harjoitellut hieman jo laskemaan näitä muureja terapeutin avustuksella. Minusta on näin paljastunut aivan uudenlaisia puolia ja ominaisuuksia, kuten itsevarmuutta, suorapuheisuutta ja aitoutta näyttää todelliset tunteeni. Se on myös mahtavaa, että olen löytänyt läsnäolon taitoa, ja pystyn nykyään elämään ja nauttimaan enemmän hetkessä ja pystyn paremmin keskittymään asioihin. 

Mc Mane - Jääkyyneleet 

"En ole oma itseni mä kadotin sen vuosi sittem 

Puolet musta jäädytti kyyneleet, toinen puoli itkee. 

Jääkyyynel valuu pitkin poskee 

Ulkokuori vahva, sisältä koskee 

Kulissi sortuu, sitä mä pelkään 

Jääkö mun vierellle silloin enää ketään?"

Jos ihmisellä on paljon vaikeuksia, joita ei halua näyttää ulospäin, hän voi muodostaa näiden päälle vahvan ulkokuoren, joka peittää alleen ongelmat. Näin toimii lähes jokainen ihminen. Ulkokuori voi kuitenkin muodostua myös niin vahvaksi, että ihmisen persoona jakautuu ikään kuin osiin, joista toinen tiedostaa ikävät kokemukset ja niihin liittyvät tunteet, ja toinen jatkaa elämäänsä ikään kuin mitään  hankalia muistoja ei olisikaan. Mc Mane laulaa tästä aiheesta: "Puolet musta jäädytti kyyneleet, toinen puoli itkee". Tässä tullaan lähelle traumaperäisen stressihäiriöön kuuluvaa persoonan lohkoutumista osiin,  joista toinen kantaa siis mukanaan traumamuistoja ja toinen jatkaa elämäänsä näennäisen normaalisti. (Kertauksena kirjoituksen alkuun). 

Tämä persoonan "kaksiosaisuus" on itselläni hyvin vahvana, minkä johdosta olen suoriutunut koulusta ja töistä menestyksekkäästi traumaattisista kokemuksistani huolimatta, siis vaikka niitä ei ole vielä käsitellytkään. Terapiassa olemme nyt pikkuhiljaa alkaneet käsittelemään traumojani, mikä mahdollistaa toivottavasti minulle tulevaisuudessa yhtenäisemmän minäkuvan ilman sen lohkoutumista eri osiin, ja näin ollen todellisen minäni uudelleen löytämistä. Terapeuttini mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita toisen osan häviämistä, vaan yhtenäinen minäkuva muodostuu näiden osien yhdistämisestä. Yhtenäisen minäkuvan muodostuminen ja sen myötä todellisen minän paljastaminen tulevaisuudessa muille myös pelottaa minua. Tästä kertoo osuvasti Mc Manen kappaleen sanat: "Kulissi sortuu, sitä mä pelkään/ Jääkö mun vierelle silloin enää ketään?". Pelkään nimittäin sitä, hyväksyvätkö ihmiset ympärilläni ulkokuoreni alla olevaa todellista minääni?  Vai hylkäävätkö ihmiset minut sen paljastuttua? Saattaa nimittäin olla, että useimmat ihmiset elämässäni ovat tottuneet vain ulospäin näkyvään aina iloiseen ja muita miellyttävään ulkokuoreeni, sillä se on ollut minulla niin kauan. Toivon, että minut hyväksytään sitten omana itsenäni.  En oikein itsekään vielä tiedä, millainen Tiina kuoren alta paljastuu. Mutta toivotaan, että se on vahva ja jalat maassa oleva tyyppi! 

Jannika B - Hymytyttö 

"Kato kameraan ja hymyile vaan 

Ja tee se niin että sulla näkyy hampaat 

Ku pukeudut tähän kukkapaitaan 

Ne sua rakastaa. 

En jaksa näytellä enää 

Hymytyttö on palasina 

Enkä miellyttää ketään 

Juhlat on loppu nyt 

Ja voi olla et järkytyt 

Kun tää patsas herää.

Mä oon mieluummin murusina vaan 

Ku puen päälle tätä kipsinaamaa 

Nää rakennelmat jonkun täytyy kaataa 

Tää tyttö on vapaampi ku koskaan." 

Jannika B:n kappaleen "Hymytyttö" ensimmäinen säkeistö kertoo tiettyyn muottiin asettumisesta, jota herkästi teemme. Käyttäydymme niin, kuinka toiset ihmiset haluavat meidän käyttäytyvän. Se on siis sellainen muotti, joka on toisten ihmisten määrittelemä. Se ei ole ollenkaan sellainen, jossa ihminen viihtyisi ja olisi oma itsensä, mutta ulkopuolelta tuleva kova paine ja tarve saada muiden ihmisten hyväksyntää estää tästä tästä muotista pois astumisen ja omana itsensä olemisen. Myöskin tilanteessa oleva asetelma "minä vastaan muut" voi olla niin vahva, että sen murtaminen yksin voi olla pelottavaa ja vaatii ihmiseltä rohkeutta ja itsevarmuutta. Rohkeutta olla välittämättä siitä, mitä ympärillä olevat ihmiset ajattelevat. Kenenkään ihmisen ei muutenkaan olisi hyvä olla liian riippuvainen toisista ihmisistä, vaan uskaltaa tehdä viime kädessä itse omat päätökset. Vaikka tämä on varmasti vaikeaa. 

Kukaan ei jaksa elää muiden ehdoilla ikuisesti. Joskus meidän on joka tapauksessa astuttava ulos muiden ihmisten asettamasta muotista. Tämä voi tapahtua luontaisestikin ihmisen aikuistuessa, mutta se voi tapahtua myöhemminkin. Mitä aikaisemmin sen tekee, sen parempi, sillä elämä muiden ehdoilla on uuvuttavaa ja raskasta, kun jatkuvasti täytyy peitellä omaa todellista minäänsä. Kukapa jaksaisi hukata elämäänsä elämällä muiden määrittelemällä tavalla, kun voisi elää omaa onnellista elämää, joka on juuri sellaista, millaista on aina halunnutkin elää. Muiden ehdoilla elämisestä irrottautuminen on kaiken kaikkiaan vapauttavaa ja kannattavaa, kuten Jannika B laulaa sanoitusten viimeisessä säkeessä: "Tää tyttö on vapaampi ku koskaan". 

Kappaleen toisessa säkeistössä lauletaan hymytytöstä, joka koskettaa itseäni hyvin läheltä: Olen nimittäin saanut hymytyttö-patsaan alakoulun 6.-luokan päätteeksi. En sano, ettenkö olisi sitä ansainnut, mutta hymytyttö on kohdistunut tässä kirjoituksessa aikaisemmin mainitsemaani ulkokuoreeni, joka on aina iloinen ja pärjäävä. Muistan, kuinka ulospäin iloinen ulkokuoreni vain vahvistui 6.-luokalla, kun yritin peitota alleni vasta tapahtuneen isän kuoleman ja siihen liittyvät tunteet. Hyvin siinä näköjään onnistuinkin, sillä sain tämän hymytyttö-patsaan. Tuntuu, että viimeisen vuoden aikana olen vasta pystynyt pikkuhiljaa alkaa rikkomaan tätä ulkokuorta ja luopumaan siitä. Vahvaan ja iloiseen ulkokuoreen kietoutuu minulla myös muiden miellyttäminen, joka riipaisee syvästi aikaisemmin kertomaani muiden ehdoilla elämistä ja toimimista siten kuin muut ihmiset odottavat tai haluavat meidän toimivan. Tätä kaikkea kuvastaa hyvin kappaleen seuraavat sanat: "En jaksa näytellä enää/ Hymytyttö on palasina/ Enkä miellyttää ketään". Mutta kaikesta huolimatta olen ylpeä ja kiitollinen saamastani hymytytöstä, ja tarinasta sekä henkisestä kasvusta sen taustalla.   

Tässäpä tällainen musiikkipostaus kokonaisuudessaan.  Tykkään kyllä kirjoittaa näitä musiikkipostauksia. Toivottavasti myös te tykkäätte lukea näitä!😇 Tuntuu, että näistä musiikkipostauksista muodostuu kuin eräänlainen jatkumo, jossa seuraava postaus jatkaa edellistä ja oman henkisen kasvuni prosessi kulkee koko ajan eteenpäin musiikin avulla. Musiikki onkin minulle todella tärkeä voimavara, ilman sitä en voisi kuvitellakaan eläväni. 💘 

Kiitos ja kuullaan taas seuraavan postauksen merkeissä! Vielä en ole lyönyt lukkoon. mikä on seuraavan postauksen aihe, mutta vähän olen kuitenkin miettinyt, että se voisi olla jotakin syömishäiriöön liittyvää. 😌