Musiikki toipumisen tukena

 Heii pitkästä aikaa! 

Pahoittelut pitkästä postaustauosta. Elämääni on kuulunut viime aikoina kaikenlaista, minkä takia aikaa kirjoittamiselle ei ole oikein tahtonut löytyä. Mutta unohtanut en ole tätä blogia suinkaan! Pääpiirteittäin minulla on mennyt oikein hyvin. Terapia on edennyt ja olen huomannut siitä jo olevan apuakin, sillä ahdistuneisuuteni on vähentynyt. Ja syömishäiriöpoliklinikalla käyntejä alamme pikkuhiljaa lopettelemaan,  sillä siellä käynnille minulla ei ole enää akuuttia tarvetta. En olisi uskonut, että tämäkin päivä koittaa niin nopeasti! 

Siinäpä lyhyesti kuulumisiani ja sitten postauksen pariin: Tänään olen päättänyt kertoa teille musiikista ja sen asemasta omassa toipumisprosessissani. Musiikki on ollut minulle aina tärkeä osa elämää ja psyykkisistä ongelmista toipuessani sen tärkeys on edelleen korostunut. Musiikista saa sellaista sanoin kuvailematonta tukea, jota ei voi saada keneltäkään ihmiseltä. Musiikki toimii tukena vaikeimmissa hetkissä, mutta myös iloisimmissakin päivissä, unohtamatta siitä saatavaa vertaistukea. Musiikista voi saada siis monipuolista tukea, joka täydentää muita saatavilla olevia tukimuotoja. Tässä postauksessa esittelen itselleni tärkeitä kappaleita ja artisteja sekä kerron, miten ne ovat tukeneet juuri minun toipumismatkaani. Toivon, että postaukseni avulla voin antaa lukijoille uusia musiikkisuosituksia. 

Janna - Sä et ole hullu 

   " Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa 

    Ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa

    Yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun 

    Ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu 

    Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa

    Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa, kivipohjaan" 

Tätä kappaletta kuuntelin paljon silloin, kun mielenterveyden ongelmani alkoivat, 16-vuotiaana. Oman mieleni sisällä tapahtui tuolloin niin paljon, mikä oli minulle uutta ja hieman pelottavaakin. Tästä biisistä sain paljon tukea ja ymmärrystä omille oireilleni. Olin hämmentynyt siitä, kuinka hyvin kappaleessa kuvattiin juuri minun tuntemuksiani. Tajusin, että näitä ovat  kokeneet siis muutkin, enkä ole yksin ongelmieni kanssa. Erityisen lohdulliset olivat kappaleen sanat: "Anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa/ Hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa, kivipohjaan".  Ne herättivät minussa toivoa ja tuntui, että oli edes jokin, mikä lohduttaa. Tärkeää oli myös ymmärtää, etten todellakaan ollut tullut hulluksi, niin kuin kappaleessa lauletaan. Vaikka siltä minusta oli välillä tuntunutkin. 😂

Sanni - Jos mä oon oikee 

    " Jos mä oon oikee

    Miks kadulla mun läpi kävellään

    Jos oon oikee 

    Miksen muista omaa nimeänikään 

    Jos mä oon oikee

    Miksei peili heijasta mua enää 

    Jos oon oikee 

    Miksen muista omaa nimeänikään

    Kai mä hengitän"

Tämä kappale vie minut vuoteen 2018, jolloin kärsin paljon epätodellisista oloista. Mietin, onko minua oikeasti olemassa ja olenko todellinen. Ja että näkevätkö muut ihmiset todella minut. Koin tuolloin valtavaa erillisyyttä muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa kohtaan. Kuin minun ja muun maailman välissä olisi ollut jonkinlainen seinä tai lasi. Katselin maailmaa ikään kuin lasin läpi ja olin etäällä muista. Tämä oire kuuluu dissosiaatioon, josta olen kirjoittanut postauksessa "Kokemukseni dissosiaatio-oireilusta".  18-vuotiaana en vielä tiennyt mitään dissosiaatiosta, vaan ihmettelin vain oloani omassa päässäni. En kehdannut kertoa epätodellisesta olostani kenellekään, sillä pelkäsin, että minua pidetään hulluna. Tästä Sannin kappaleesta sain silloin vertaistukea, kun en uskaltanut vielä puhua kenellekään. Kun sitten Mielenterveystoimistossa käydessäni sain vihdoin kerrottua epätodellisesta olostani hoitajalle, niin hän vinkkasi minulle samantien tämän biisin. Mikä sattuma, että olin sitä jo kuunnellutkin! Jälkiviisaana voin sanoa, että puhuminen kannattaa aina. Ja mitä aikaisemmin ottaa asian puheeksi, sen parempi. Tällaisten asioiden pyöritteleminen omassa päässä liian pitkään ei tee kenellekään hyvää. Se saa vain oman olon tuntumaan vielä enemmän epätodelliselta. 

Siru - Kaksi naista

    " Mussa kaksi naista on 

      Vahva ja se voimaton 

      Toinen pärjää omillaan 

      Ja se toinen tarvii kantajaa"

Tämä kappale kertoo vahvasti siitä, kuinka miellän itseni ja elämäni kahdeksi eri kokonaisuudeksi. On aika, johon kuuluu traumatapahtumat, ja aika, jossa näistä tapahtumista ei ole tietoakaan. Osa minusta on se heikompi, joka on kokenut kaltoinkohtelua, traumaa ja menetyksiä. Se ei pärjää yksin, vaan tarvii tukea ja turvaa ja jonkun, joka huolehtii ja pitää kädestä. Toinen osa minua on taas suorittaja, joka on itsenäinen ja vahva aikuinen. Se pärjää omillaan ja elää elämäänsä niin kuin mitään ikäviä tapahtumia ei olisi tapahtunutkaan. Se on jatkanut elämäänsä eteenpäin, toisin kuin heikompi osa minua on jäänyt jumiin traumaattisiin muistoihin. Arjessani suorittaja-minä tai aikuinen minä on vahvasti läsnä, mutta välillä jotkut tekijät saavat traumatisoituneen puoleni esiin pinnan alta. 

Kuvaukseni persoonan eri puolista kuvastaa hyvin traumaperäiseen stressihäiriöön  kuuluvaa rakenteellista dissosiaatiota, jossa ihmisen persoona on jakautunut näennäisen normaaliin osaan ja emotionaaliseen persoonan osaan. Näennäisen normaali persoonan osa on irrallaan traumasta ja jatkaa elämäänsä traumatapahtumien jälkeen normaalisti ja toimintakykyisesti, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se osa keskittyy normaalin elämän jatkamiseen. Tämä saattaa usein johtaa suorittaja-roolin kehittymiseen, kuten minulla on käynyt. Ulos päin tämä osa persoonaa vaikuttaa näennäisesti aivan normaalilta, eikä sillä ole yhteyttä traumamuistoihin. Emotionaalinen persoonan osa, joita voi olla useampia, kantaa mukanaan traumamuistoja ja niihin liittyviä tunteita. Koska traumaattiset muistot ovat niin pinnalla emotionaalisessa persoonan osassa, se kokee vahvasti niihin liittyviä puolustautumiskeinoja, joita ovat esimerkiksi taistelu, pako, jähmettyminen ja totaalinen alistuminen. Nämä taas lukeutuvat traumaperäisen stressihäiriön oirekuvaan kuuluviin ylivireys- ja alivireystiloihin. Voin kertoa näistä tarkemmin  seuraavissa postauksissani. 

Karu - Oikein pieni 

    " Jos ois oikein pieni 

    Ehkä joku ottais mut syliin 

    Ehkä silittäis kunnes nukkuisin 

    Jos ois oikein pieni 

    Ehkä pystyisin taas kattoo silmiin

    Ehkä ittellenikin mä kelpaisin 

    Jos ois oikein pieni 

    Mä koitan olla oikein pieni"

Tämän kappaleen kuulin joskus sattumalta uudelta soittolistalta ollessani lenkillä. Silloin tunsin,  että jokin tässä biisissä kolahtaa, mutta en oikein vielä tiennyt, mikä. Toisen kerran kuuntelin tätä kappaletta ystäväni kanssa ja hän tokaisi, että "Tämähän kertoo syömishäiriöstä!" Silloin tajusin sen itsekin ja ihmettelin, miksi syömishäiriö-aiheinen kappale aiheuttaa minussa niin suuren vaikutuksen, vaikka minulla ei ollut syömishäiriötä. Niin, ei vielä... Minusta tuntuu, että tämä kappale ja sen aiheuttamat vaikutukset minussa olivat ennakkomerkkejä minulle tulevasta syömishäiriöstä, sillä noin vuosi tämän jälkeen, syksyllä 2020, sairastuin syömishäiriöön. 

Sairastuessani anoreksiaan tämä kappale tuli minulle tärkeäksi ja koin, että syömishäiriö olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Niin kuin biisissä lauletaan: "Jos ois oikein pieni/ Ehkä joku ottais mut syliin/ Ehkä silittäis kunnes nukkuisin/ Ehkä ittellenikin mä kelpaisin/ Jos ois oikein pieni". Ajattelin, että laihduttamalla itseni pieneksi saisin ihmiset huomaamaan minut ja kun olisin pieni, niin kelpaisin paremmin myös itselleni. Vaikka olin jo luonnostaankin aika pieni, mutta minun piti saada itseni vielä pienemmäksi. Ajattelin, että alkamalla kontrolloimaan syömistäni, ahdistukseni häviäisi, kun minulla olisi edes jokin asia, jota pystyisin täysin hallitsemaan. Olotilani oli sellainen kuin olisin voittanut lotossa! Sillä luulin, että olin todellakin ratkaissut kaikki ongelmani. Vaikka eihän se niin ollut. Aluksi koin saavani elämäni ja ahdistukseni paremmin hallintaan, kun aloin hallitsemaan syömisiäni ja painoani. Sain laihduttamisesta paljon mielihyvää ja olin todella iloinen. Mutta se oli sairauden alkua... Usein syömishäiriön alkuvaiheeseen kuuluukin niin sanottu "kuherrusvaihe", jolloin sairaudesta saadaan mielihyvää ja onnistumisen kokemuksia ja kaikki asiat tuntuvat olevan hetken aikaa todella hyvin. Tällöin sairaus vielä antaa enemmän kuin ottaa. Kuherrusvaihetta seuraa taas kärsimysvaihe, jolloin syömishäiriö alkaa ottaa enemmän valtaa kaikkine negatiivisine vaikutuksineen. Tämän vaiheen muistan myös hyvin. Se oli nimensä mukaisesti yhtä kärsimystä!

Tuomo Pee - Ilman sykettä

    " Ilman sykettä mut lepäsin vaan hetken 

    Oon pahoillani jos et kuullu musta hetkeen 

    Toivon etten niitä painajaisii enää nää

    Koska silloin en mä suostu enää heräämään

    En oo täällä enää huomenna sua vastassa

    Mut lupaan jättää sulle pienen palan taivasta"

Tässä kappaleessa mennään syvälle synkkyyksiin. Tätä kuuntelin paljon osastoaikoina, kun kärsin itsetuhoisista ajatuksista. Tämä biisi kertoo sen, kuinka lähellä olen käynyt kuolemaa pari kertaa. Joutuessani päivystysosastolle toukokuussa 2021, verensokerini olivat todella alhaiset, joka olisi voinut koitua kohtalokseni. Voisi ajatella, että melkein lepäsin ilman sykettä. Mutta onneksi vain melkein. Itsetuhoiset ajatukseni jatkuivat siirtyessäni sisätautien osastolle. Oli kamalaa, kuinka suunnittelin lopettavani elämäni. 😢 Biisin sanat "En oo täällä enää huomenna sua vastassa/ Mut lupaan jättää sulle pienen palan taivasta" kertovat siitä, kuinka tosissani olin suunnitelmieni suhteen. Ajattelin, että enää huomenna en ole täällä. Onneksi yritykseni eivät onnistuneet. 

Vaikka kappale herättääkin minussa synkkiä muistoja, niin näen kappaleessa kuitenkin myös toivoa. Sanat "Toivon etten niitä painajaisii enää nää/ Koska silloin en mä suostu enää heräämään" voisivatkin kuvailla sitä, kuinka aikaisemmin kertomani itsetuhoiset suunnitelmat olisivat painajaisia, joita en toivo enää näkeväni. Ja tällaisena biisin sanoma välittyy minulle vielä tänä päivänä. 😊

Markus Salo - Kaunis kasvaa pimeään 

    " En tiennyt pitkään aikaan, miten mistään kiinni saan 

    Mut jos on vaikeaa, on myös jotain vahvaa 

    Vaikken valoa nää, ja suru sääli ei vähääkään

    Voin vain luottaa ettei se jää 

    Vaikken valoa nää, ei loputonta pimeää 

    Kaunis kasvaa myös pimeään"

Tämä kappale on hitusen positiivisempi ja se kertoo siitä, kuinka olen synkkyyksien keskeltä kuitenkin nähnyt pienen toivon kipinän, ja pitänyt siitä kiinni. Vaikka koenkin olevani  heikko ja epäonnistunut, niin tämän biisin kuulemisen jälkeen olen tiennyt sen, että minussa on myös vahvuutta: "Mut jos on vaikeaa, on myös jotain vahvaa". Kun lääkitys alkoi pikkuhiljaa tehoamaan minuun osastolta toiselle siirtyessä, niin tämä kappale tuli minulle erityisen merkitykselliseksi. Tiesin, kuinka syvällä olin käynyt ja sitten löytänyt valon tunnelin päästä. Kyseinen biisi on minulle edelleen tärkeä, ja synkkinä hetkinä kuuntelenkin usein sitä, jotta löytäisin taas tuon pienen toivon kipinän ja valon tunnelin päässä. Se valo on todella pieni, mutta se on kuitenkin olemassa ja menen sitä kohti. Luotan siihen, että "Kaunis kasvaa myös pimeään". 💗

   Dilemma -  Lapsi 

    " Mun äiti sano 

    Älä lapsi taaksepäin enää kato 

    Ei siel oo mitä tarviit 

    Trauma tek musta vangin

    Kunnes mun äiti sano

    Älä lapsi taaksepäin enää kato 

    Ja sinä päivän kun saan lapsii 

    En tee niist menneisyyden vankii"

Tämä kappale kuvastaa sitä, että taaksepäin ei kannata liikaa katsoa, vaan suunta on eteenpäin. Elämme tulevaisuutta varten, emmekä menneisyyttä varten. Vaikka tälläkin hetkellä elämäni pyörii aika paljon menneisyyteni ympärillä. Mutta se johtuu siitä, että menneisyyteni asiat ovat vielä käsittelemättä. Se onkin totta, että trauma(t) ovat tehneet minusta menneisyyteni vangin.  Mutta terapian avulla pikkuhiljaa saan menneisyyteni asiat varmasti käsiteltyä, ja sitten voin kääntää aivan uuden sivun elämässäni. Se päivä tuntuu vielä aika kaukaiselta, mutta se on kuitenkin tulossa. Ja biisin viimeiset sanat "Ja sinä päivän kun saan lapsii/ En tee niist menneisyyden vankii" kuvastavat sitä, kuinka haluan jossakin vaiheessa omia lapsia ja haluan käsitellä omat asiani, etten tulisi siirtäneeksi tuleville lapsilleni omaa taakkaani. En halua kenellekään samanlaista kuormaa kannettavaksi, joka minulla itselläni on ollut. 

Anniina - Sä et tunne mua

   " Oon saanu diagnoosei

    Joit en oo pyytäny 

    Mut ei ne pyydä lupaa 

    Oon maannu koneis kii 

    Ja siit itteeni syyttäny

    Kävelly umpikujaa

    Äkkilähtö ollu monestikki liian lähellä

    Ku maailma ympäril katos 

    Ristiriidois aivot yhtäkkii hajos

    Motivaatioo mun piti ettimällä ettii 

    Mut päätin et mä selviin"

Kyseinen kappale tiivistää ja kokoaa yhteen hyvin oman toipumismatkani ja samalla tämän blogipostauksen. Biisin sanat "Oon saanu diagnoosei/ Joit en oo pyytäny" kuvaavat sitä katkeruutta saamiani diagnooseja ja koko mielenterveyden ongelmiin sairastumistani kohtaan: Enhän minä ole niitä halunnut. Elämä olisi ollut niin paljon helpompaa ilman niitä. Eteenkin koin aikoinaan vaikeana traumaperäisen stressihäiriön diagnoosin saamisen. Miksi juuri minä? Tähän en varmasti tule saamaan vastausta... On vain ikävien sattumusten summa, että juuri minä olen sairastunut, eikä sitä tosiasiaa voi mihinkään muuttaa. Mutta jos sairastuu, usein myös onneksi ajan mittaan parantuu. 😊

Sanat "Oon maannu koneis kii/ Ja siit itteeni syyttäny" kertovat hyvin ajastani sisätautien osastolla, jolloin minulle laitettiin nenämahaletku. Ja kyllä, se oli minun omaa syytäni, kun en syönyt. Se on kyllä sellainen kokemus, jota en varmasti tule koskaan unohtamaan. Jo letkun laittaminen ja myös sen kanssa eläminen. Se ei ollut kyllä kauhean mukavaa, mutta se on silti ollut tärkeä osa toipumistani. Muuta vaihtoehtoa ei siinä tilanteessa ollut ja olen sen niin myös hyväksynyt. 

Kappaleen viimeiset säkeet kertovat taas siitä, kuinka pohjalla olenkaan käynyt. Kun en hetkeen nähnyt enää mitään toivoa tai valoa. Minusta tuntuu, että itsetuhoisissa ajatuksissa aivot menevät varmasti jonkunlaiseen lukkotilaan, mihin biisin sanoissakin viitataan: "Ristiriidois aivot yhtäkkii hajos". Pakko siinä on jotain sellaista tapahtua. 😶 Mutta onneksi olen niistä ajatuksista päässyt eroon (ainakin melkein). Todella harvoin minulle sellaisia ajatuksia enää tulee. Kappaleen viimeinen säe "Mut päätin et mä selviin" kuvastaa sitä, kuinka olen juurikin päättänyt selviäväni, vaikka onkin vaikeaa. Kyllä minä jonain päivänä olen vielä ehjä. 

Tämän postauksen kirjoittaminen oli yhtä tunteiden ja muistojen mylläkkää, mutta kyllä se taas kannatti!😄 Kiva, jos jaksoit lukea loppuun asti. Palataan seuraavan kirjoituksen merkeissä.