Kurkistus päiväkirjaani
Mielenterveysongelmien alkaminen
02.03.2018
"Elämä on nykyään liian vaikiaa, tai elämä mun mielen kanssa... En tiiä mistä pitäs alottaa ku koko mun pää on yks sekamelska. Välillä menee muka paremmin, mutta enimmäkseen mun ajatukset hallitsee mua, enkä pysty luottaan mun mielialaan.
Tänään alko loma, mutta se ei tunnu samalta ku ennen. Paljon mikään ei tunnu samalta niinku ennen... Mulla on semmonen olo, että en halua olla kenenkään tiellä enkä riesana. Ei mua tarvi huomata ku ei oo ennenkään huomattu. Mitä jos mulle vaan nauretaan? Onhan mulle aina ennenkin naurettu, niin miks ei naurettas nytki? En oikeen tiiä mitä teen nyt lomalla, ei mikään oikeen taaskaan huvita. Kavereidenkin näkeminen tuntuu vaikealta miellyttämisen tarpeen takia. Otan kavereiden näkemisen edelleen suorituksena ja jopa omat synttärit siltä osin pelottaa..."
Tämä kirjoitus on peräisin niiltä ajoilta, kun haasteeni psyykkisten asioiden kanssa olivat pikkuhiljaa alkaneet. Psyykkiset ongelmani tulivat ensimmäisenä näkyviin salakavalasti kavereiden miellyttämisen ja suorittamisen tarpeen kautta. Se oli raskasta, ja tuntui siltä, kuin minulla olisi ollut jonkinlainen "suorittaja/miellyttäjä"-rooli, joka aktivoitui aina ihmisten kanssa aikaa viettäessä. Tällaisen roolin ylläpitäminen vei kyllä voimia. Ei ihmekään, että koin olevani ihan loppu aina sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Ja vieläkään en ole näistä ongelmista päässyt: Edelleenkin pyrin eteenkin suorittamaan arjessani. Miellyttäminenkin tulee esille välillä, mutta ei enää niin vahvana kuin ennen, ja nykyään tunnistan sen paremmin.
Ahdistus, synkkyys ja hukassa olemisen tunne
05.03.2020
"Kokeilen nyt kirjottaa vähän ylös asioita, ettei menisi koko päivä taas pilalle ja saisi tehtyä niitä asioita, joita pitääkin... Kun en ymmärrä, miten onnistun joka asiaan liittämään jonkun ahdistuksen! Harjoittelu alkanut, ja siellä oleminen alkaa välillä ahdistaa, ja ajatukset päässä pyöriä. Eilen oli kyllä sen sijaan tosi kiva päivä, mutta nyt en pysty kyllä tavoittamaan enää sitä tunnetta, kun ahdistaa niin kamalasti.
Ahdistus on niin kamala tunne, kun se vaikuttaa ihan kaikkeen. Se muuttaa omat ajatukset tosi negatiivisiksi kaiken suhteen. Silloin alkaa ajatella tosi negatiivisesti myös itsestä, ja alkaa keksimään kaikkea, missä on epäonnistunut päivän aikana, eikä osaa nähdä mitään positiivista omassa toiminnassa. Toinen asia, minkä oon huomannut, on se että ahdistuessani mieleeni tulee myös sellaisia ajatuksia, että kaikki muut ihmiset ajattelisivat minusta pahaa, ja silloin alkaa kuvittelemaan kaikkea, mitä huonoa muut ihmiset voisivat minusta, tai toiminnastani ajatella. Miksi olen tällainen? En minä ole valinnut, että haluan tällaisia tuntemuksia jatkuvasti itselleni, mutta miksi ne silti tulee? Elämä on niin epäreilua! Mutta joo, eiköhän se siitä. Päivä kerrallaan vaan...
Tämän ja ensimmäisen päiväkirjakirjoituksen välillä on kulunut aikaa. Tänä aikana muistan sinnitteleväni esiin putkahtelevien ongelmieni kanssa ja tässä välissä hankkiuduin myös avun piiriin Raahen Mielenterveystoimistoon. Vuonna 2019 muutin Vaasaan, jolloin hoitokontaktini siirtyi Vaasan psykiatrian poliklinikalle. Edellä olevassa kirjoituksessa kamppailin paljon ahdistuksen kanssa, joka oli silloin vuosien aikana lisääntynyt ja näyttäytyi moninaisesti arjessani. Muistan, että koko ajan minua ahdisti: Jatkuvasti oli sellainen palan tunne kurkussa ja puristus rinnassa. Eipä siinä sitten oikein tahdo oman arjen pyörittäminen onnistua, kun on niin vaikea olla.
11.03.2020
"Tänään on ollut sellainen ilma, että se tuo minulle vahvasti mieleen isän kuolemapäivän ja siihen liittyvän synkeän ja raskaankin tunnelman. Vähän on vielä lunta, mutta nurmikot kuitenkin näkyvät. On märkää, ja vettä sataa pienesti ripsien. Ilma on kostea ja synkkä. Kevään merkkejä on jo ilmassa, mutta aurinko ei kuitenkaan paista. Miten aurinko voisikaan paistaa niin surullisena päivänä?
Tällainen ilma on ollut usein lähiaikoina. Tuntuu, että olen elänyt kuin sumussa. Tulee vähän sellainen epätodellinen ja poissaoleva olo: Fyysisesti olen kyllä täällä, mutta mieleni seikkailee isän kuolemapäivässä, ja siihen liittyvissä muistikuvissa ja ajatuksissa. Melkeinpä voin kuvitella isän kävelemässä viimeisellä lenkillään, juurikin tällaisella säällä. Hänen päässään on varmasti tuolloin ollut myös synkkä sumupilvi. Sen lisäksi mieleen ei ole mahtunut mitään muuta. Se on peittänyt alleen kaiken muun. Sama synkkyys on nyt tässä säätilassa. Synkässä olotilassa isä on kävellyt ojalle. Onkohan hänellä ollut kylmä ulkona useita tunteja maatessaan? Mikähän on ollut hänen viimeinen ajatuksensa, vai onkohan hän edes pystynyt ajattelemaan mitään? Sitten tullaankin siihen kysymykseen, että miksi juuri meidän isä ei ole selvinnyt? Miksi jotkut selviävät pitempiäkin aikoja ulkona, ja ne pystytään elvyttämään henkiin, mutta omaa isääni ei onnistuttu pelastamaan? Se on niin väärin. Tekisin mitä vain, jos isän kuoleman voisi peruuttaa.
Kevät kului eteenpäin pikkuhiljaa. Muistan, että kevät on ollut minulle aina mieleni kanssa haastavaa aikaa, ehkä juuri siksi, että isäni on kuollut keväällä. Niin kuin edellä olevassa kirjoituksessakin kuvaan, niin kevät eri säätiloineen tuo minulle vahvasti mieleen isäni kuoleman. Isäni on siis tehnyt itsemurhan hukuttautumalla veteen vuonna 2012, ollessani 12-vuotias. Hän ei jaksanut enää kipua. Se oli minulle kova paikka. Usein keväisin huomaan kuin eläväni uudelleen isän kuolemapäivää, niin kuin päiväkirjakirjoituksessakin. Vaikka isäni kuolemasta on jo yli 10 vuotta, niin en ole vieläkään päässyt siitä yli, tai edes kunnolla käsitellyt sitä. Enkä tiedä milloin tulen oikein pääsemään siitä yli. Tällä hetkellä kuitenkin käsittelemme sitä aihetta juuri terapiassa. Ehkä siitä sitten pikkuhiljaa pääsee eteenpäin...
19.03.2020
"En tiedä yhtään, mitä haluan elämältä. Olen aivan hukassa! Aina, kun luulen löytäväni jonkun asian, mitä tavoitella, niin se osoittautuukin vääräksi. Tuntuu, että en oikeasti edes tiedä, millainen olen. Tämä on ihan kauhea tunne. Ihan kuin olisi eksyksissä omassa elämässä. Mikä edes on minun elämä, tai millainen haluaisin sen olevan? En tosiaan tiedä. Olisipa olemassa jokin taukonappi, jolla elämän voisi edes hetkeksi pysäyttää..."
Näinä aikoina kamppailin muun muassa opiskelemani alan kanssa ja mietin, onko sosiaaliala minulle se oikea ala. Tuntui, että olin aivan hukassa! Olin epävarma itsestäni ja elämästäni kaiken muunkin suhteen. Näinä hetkinä tosiaan toivoi, että elämän olisi voinut jollakin napilla hetkeksi pysäyttää, kun tuntui niin vaikealta elää elämäänsä eteenpäin vailla päämäärää. Onneksi olen näistä ajoista kuitenkin päässyt eteenpäin! Nyt olen valmistunut sosionomiksi ja ala tuntuu minulle oikealta. 😊 Muista asioista en vielä osaa sanoa, enkä kyllä oikeasti tiedä, mitä elämältä haluan, mutta tarvitseeko sitä vielä tietääkään? 😄 Kyllä elämä löytää oikean suunnan pikkuhiljaa.
Stressin lisääntyminen
04.04.2020
"En jaksa tätä stressiä oikeesti enää yhtään. Ja tuntuu, että ei pysty kellekään tästä nyt kertomaankaan. Ku mun pitäis olla aikuinen ihminen, joka selviää ihan itse omasta elämästä, mutta ku en selviä. Oon niin säälittävä. Ja mua varmaan pidetään ihan säälittävänä, jos kerron näistä mun stressin aiheista jollekin. Ei kukaan kuitenkaan ymmärtäis... Miksi mä en vaan selviä tästä elämästä, vaan koko ajan stressaan ja itken? Tuntuu, että on ihan liikaa nyt stressiä ja vastuuta. Ei kukaan varmaan jaksa eikä halua auttaa mua näissä, tai ainakaan en kehtaa pyytää apua, koska en halua kuormittaa muita."
Edellä olevan kirjoituksen aikaan minulla oli paljon stressaavia asioita yhtä aikaa, enkä vaan saanut niistä kenellekään kerrottua. Esimerkiksi autoon liittyvät asiat, asuinympäristö, tulevat kesätyöt ja harjoittelu sekä Aimin vointi tuolloin stressasivat. Siis ihan tavallisia arjen asioita, mutta kun ne jää oman pään sisälle, niin ne kasvaa kohtuuttoman suureksi ja sitten ahdistaa vain enemmän. Päivät tuntuivat tuolloin kuin selviytymistaistelulta. Nykyään olen oppinut onneksi käsittelemään stressiä paremmin ja pystyn luontevammin avautumaan omista asioistani ja haasteistani läheisilleni. 😊
21.04.2020
"Musta tuntuu, että en enää selviä tästä. Paha olo voittaa ja minä häviän. Päivät tuntuu tosi raskailta, ja jo yksikin päivä on selviytymismatka. Ahdistaa se, että monta samanlaista päivää pitäisi vielä jaksaa. Mun kaikki asiat on niin ongelmallisia, että en jaksa ees aatella niitä. Ei mun elämässä oo mitään merkitystä. En mä osaa selittää, mikä mua masentaa... Oon vaan hirveen paha olla melkeen koko ajan. Mistä tää on oikeen tullu? En mä selviä oikeesti. Tää elämä ei oo mua varten. En jaksa taistella päivästä ja hetkestä toiseen. Ei saa mitään aikaiseksi, kun menee aikaa hirveesti tämmöseen turhaan."
Mun paha olo, stressi ja ahdistus jatkuivat. Päivät tuntuivat tuolloin kuin selviytymistaistelulta. Näihin aikoihin kävin kyllä juttelemassa vielä psykologilla, mutta en jostain syystä pystynyt hänellekään avautumaan ongelmistani. Tai sitten avauduin, mutta en saanut niihin kunnollista apua.
Toivottomuuteen vaipuminen
28.04.2020
"Voisinko vain luovuttaa elämän suhteen? Tai voisiko joku lopettaa minun elämäni? En jaksa tätä enää, mun elämällä ei oo mitään väliä. Eihän mulla ole edes mitään suuntaa elämälle. Mulla ei oo oikeesti ketään ihmistä elämässä, joka musta ihan oikeasti välittäisi. Oon vaan turhake tässä maailmassa, jota kukaan ei tarvi. Sittenhän sillä ei oo mitään väliä, vaikka mua ei olisi enää olemassa. Voi, kun se olisikin niin helppoa... Miksi täällä edes täytyy kenenkään koittaa jaksaa elää? Mitä ihmeen järkeä tässä koko elämässä edes on?? Mun pää on aivan solmussa. En jaksa. Voisinpa vain kadota tästä maailmasta ilman, että kukaan huomaisi. Vaikka tuskin kukaan jäisi mua kaipaamaankaan."
Tässä kirjoituksessa olin edelleen hukassa elämäni suhteen. Kirjoituksesta huomaa myös selvästi sen, kuinka masennusoireet alkoivat tulemaan esiin: Tuntui siltä, ettei kukaan tarvitse minua, eikä minun olisi edes järkeä olla olemassa...
30.04.2020
" OOT IHAN TÄYS PASKA!
ET OSAA MITÄÄN!
ET ONNISTU MISSÄÄN
EPÄONNISTUT AINA!
HAISTA PASKA!
Haluaisin vaan kuolla, nyt.
En jaksa."
07.05.2020
"On tosi paha olla... En varmaan selviä tästä. Pelottaa, että mitä mun elämälle on tapahtumassa. Meinasin eilen kiivetä kerrostalon katolle. Tuntuu, ettei ketään oikeasti kiinnosta, miten mulla menee, eikä kukaan nää mua just nyt. En oikeen uskalla kertoa hirveesti kellekään. Ei mua kuitenkaan oteta tosissaan, koska oon aina niin reippaan oloinen ihmisten ilmoilla."
Tämä vetää aivan sanattomaksi... Tuolloin mulla oli tosi paha olla ja masennus oli ottanut päässäni vallan. Vaivuin aivan toivottomaksi ja voimattomaksi. Päiväkirjaa lukiessani huomasin, että olin näiden tekstien yhteydessä hakannut kynällä reikiä paperiin... Yritin sillä tavalla purkaa selittämättömän pahaa oloani. On kyllä järkyttävää lukea, kuinka oon itselleni puhunut! Mutta muistan, että tuolloin kärsin paljon itseäni pilkkaavista ajatuksista. Ne vain tulvivat automaattisesti mieleeni ilman mahdollisuutta pysäyttää niitä. Ja tuolloin kärsin myös paljon itsetuhoisista ajatuksista. Koulu oli näinä aikoina vaihtunut koronan takia etäkouluksi, mikä näkyi sen hetkisessä voinnissani.
Pieni askel parempaan suuntaan
29.09.2020
"Eilen koulussa minua rupesi kesken tunnin yhtäkkiä ahdistamaan, ja kaikki ikävät ajatukset alkoivat pommittamaan mieltäni: ´Kukaan ei tykkää minusta, kaikki vihaavat minua!´ Siksi minun oli pakko lähteä vessaan ja samantien oven lukkoon saatuani räjähdin itkemään. Huonommuuden tunne purkautui voimakkaana ulos. Ehkä tätä tunnetta olin kantanut jossakin sisälläni jo useita päiviä, tai ehkä se on ollut minussa pohjimmiltaan aina.
Vessasta pois tultuani rupesin pesemään kasvojani kylmällä vedellä, jotta saisin itkun merkit häviämään. Samassa luokkakaveri tuli wc-tilaan ja kysyi, onko minulla kaikki hyvin. Siinä tilanteessa yritin kovasti pitää yllä naamarini, mutta piakkoin tuon kysymyksen jälkeen aloin uudelleen itkemään. Se hävetti, koska silloin ajattelin, ettei kukaan saisi nähdä ahdistustani, varsinkaan koulussa. Luokkatoveri suhtautui tilanteeseen kuitenkin ymmärtäväiseesti, ja halasi minua. Silloin tajusin, että kyllä minusta oikeasti välitetään luokallani, enkä ole vain se tyttö, joka ei kuulu joukkoon.
Päivä oli raskas, sillä silloin tuli käytyä pohjalla useampaan otteeseen. Opin kuitenkin taas jälleen sen, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin omien murheidensa kanssa. Jos näitä asioita ei pura millään keinolla ulos, ne voivat viedä ihmisen nopeasti aivan pohjalle. Ja omien huolien patouttamisella voi olla kuolemanvakavia seurauksia. Mitä enemmän huolia ja murheita peittelee, sitä suuremmaksi ne valitettavasti kasvavat. Hyviä keinoja huolien purkamiseen ovat esimerkiksi jollekin puhuminen, kirjoittaminen tai musiikin kuuntelu. Tärkeää on kohdata juuri se asia, joka on kaikista kipein ja arin, koska se on usein se, joka mieltä painaa kaikista syviten."
Kesä oli kääntynyt syksyksi. En kyllä muista, miten olin kesän selvinnyt, mutta kai ihan hyvin, kun en ollut mitään kirjoitellut. Kärsin tuona syksynä edelleen itseäni syytävistä ajatuksista ja ne saattoivat putkahtaa vain yhtäkkiä mieleeni. Niiden kanssa oli raskasta olla, kun tietenkin myös uskoin, että ne olivat totta. Tuolloin kärsin paljon myös itkuisuudesta, joka lukeutuu masennuksen oireisiin. Itkin kieltämättä joka päivä... Mutta kirjoitus muuttuu loppua kohden positiivisemmaksi ja olen hyvin pohtinut siinä asioita. Kesä oli loppunut ja koulu alkanut, ja olimme päässeet pitkästä aikaa kouluun paikan päälle. Minulle teki hyvää päästä ihmisten ilmoille ja ylipäätään nähdä muita ihmisiä. Tämä oli todellakin voinnissani askel parempaan suuntaan, kun takana oli pitkä ja oireiltaan raskas kevät.
Ahdistuksen kasvaminen ja syömishäiriöön sairastuminen
05.10.2020
"Tuntuu, että jatkuvasti ahdistaa: On semmoinen painon tunne rinnassa ja pala kurkussa. Tuntuu siltä, että oon tuon ahdistuksen tunteen vankina, ja se koittaa jatkuvasti estää mun arjen sujumista. Välillä on tuntunu niin raskaalta, ettei tahdo kestää. Nykyään mua ahdistaa jotenkin paljon enemmän kuin ennen. Silloin tulee semmoinen ihan outo pyörryttävä olo..."
Vointini meni kuitenkin huonommaksi, sillä ahdistukseni alkoi kasvaa kasvamistaan. Muistan, että ahdistukseni oli kuin suuri tunnemöykky, jonka aina yritin vain työntää pois mielestä, ja sen seurauksena se tuli vain moninkertaisena takaisin. En osannut tuolloin käsitellä ahdistusta, minkä takia yritin työntää sitä pois mielestäni. Kirjoituksen lopussa olen myös kertonut, että ahdistuessa tulee "outo pyörryttävä olo". Se on varmaan ollut silloin dissosiaatiota, josta kärsin myös edelleen. Ahdistus on kasvanut niin suureksi, että mielellä ei ole ollut muuta mahdollisuutta, kuin eriyttää tunteet ja ajatukset pois dissosioimalla.
02.11.2020
"Koko ajan on aivan järkyttävää kaaosta, itkettää ja on paha olla. En kuitenkaan halua kertoa kellekään, koska ei kukaan kuitenkaan usko mua tai ota tosissaan... Ärsyttää kans ku oon lihonnu, eikä paino voi vaan laskea. Hirvee läski... Haluaisin alkaa laihduttaa ajoissa, ennenku alan 'paisumaan kuin kuin pullataikina'. Tuntuu, että jos vois vähän alkaa kontrolloimaan painoa, niin säilyis ainakin joku järjestelmällisyys ja hallinta tässä arjessa, ku tuntuu olevan muuten niin kaaosta. Nytki tulee hirveet makkarat ku tässä istuu! Mutta aattelin ottaa tavoitteeksi XX kg, että en sen enempää laihduttais. Ku ei mulle kuuluis enää tän ikäisenä tulla painoa lisää, niin ihan järkevää koittaa saaha ylimääräiset pari kiloa pois. Kyllähän sitä nyt aikuinen ihminen saa laihduttaa ylimääräiset vatsamakkarat pois. Sen vois ottaa semmoseksi tavoitteeksi."
Ahdistus jatkui ja olin juuri syksyllä lopettanut psykologikontaktini, sillä koin, ettei siitä ollut minulle apua. Jäin siis ongelmieni kanssa aivan yksin, enkä pystynyt kenenkään kanssa niitä jakamaan. Kirjoitus on täydellinen ajoitus sille, kun syömishäiriö on puhjennut minulle. Juuri näihin aikoihin sairasuin anoreksiaan, mikä näkyy kirjoituksessa. Koulu oli myös palautunut taas etäkouluksi koronan takia, joten sairastumiselleni oli oikein otolliset olosuhteet... Anoreksiani alkoi siten, että aloin rajoittaa syömistäni ja ottaa painotavoitteita, jotka saavutettuani otin aina uuden alemman tavoitteen olematta koskaan kuitenkaan tyytyväinen painooni. Lopulta painoni laski loppuvuoden ja kevään aikana yhteensä 14 kiloa ja silloin vasta havahduin ongelmaani.
Syömishäiriön sairastaminen ja siitä toipuminen (pikkuhiljaa...)
10.04.2021
"Nyt mun oma arjen- ja elämänhallintakeino viedään pois. En voi enää kontrolloida syömistä. Mihin enää voin vaikuttaa?"
Keväällä 2021 sain apua tilanteeseeni koulun terveydenhoitajalta. Kun aloin saamaan apua syömishäiriööni, tuntui siltä, että oma turvallinen arjen ja ahdistuksen hallintakeinoni vietäisiin pois. Olin nimittäin tottunut siihen, että pystyin syömisen kontrolloinnilla hallitsemaan paremmin arkeani.
11.04.2021
"Tänään on ollut taas ahmimispäivä. Ahdistaa ihan hirveesti... Ensin rajoitan syömistä ja pelkään lihoamista, kunnes ahmin hirveet määrät kaikkee, ja sen seurauksena itken ja ahdistun ja alan taas rajoittaan syömistä... Tuleeko mun syömisestä ikinä normaalia?"
Syömishäiriöni alkoi näyttää uusia oireita, nimittäin ahmimista. Kun olin monia kuukausia laihduttanut, syönyt liian vähän ja saanut liian vähän energiaa, niin kehoni alkoi periä tätä kaikkea takaisin ahminnan muodossa. Ahmiminen oli aluksi todella pelottavaa, kun hallinta katosi kokonaan syömisestä. Tuntui siltä, että joku muu olisi ottanut silloin päässäni vallan, eikä syömistä pystynyt enää itse pysäyttämään!
03.09.2021
"Haluaisin lopettaa syömästä, kun mun maha on niin iso. Näyttää ihan siltä kuin olisin raskaana! Haluaisin pienemmän mahan, kapeammat kasvot ja kapeammat reidet. Haluaisin taas kokea sen onnistumisen tunteen, kun pystyy olemaan syömättä. Oon vaan niin huono, että aina syön, kun tulee nälkä, enkä pysty olemaan syömättä enää..."
10.09.2021
"Mun maha on iso. Haluan olla laihempi. Haluan, että paino laskee. Haluan taas pystyä olemaan syömättä ja pitää painopäiväkirjaa. Haluaisin edes yhden päivän koittaa olla syömättä, ja juoda pelkästään kahvia ja teetä."
Näihin aikoihin oli kerennyt tapahtua paljon: Olin aloittanut Vaasassa syömishäiriöpoliklinikan asiakkaana, ja ollut kesän ja alkusyksyn eri osastoilla (Osastoajoistani olen kertonut tarkemmin kirjoituksessa "Kokemukseni osastohoidosta"). Syömishäiriöni saatiin osastojaksojen aikana melko hyvään kuntoon, ja minut pystyttiin kotiuttamaan elokuussa 2021. Tällöin olin myös vihdoin muuttanut uuteen asuntoon Vaasassa. Ollessani hetken kotioloissa, syömishäiriöni alkoi kuitenkin taas oireilla, kuten kirjoituksista näkyy. Mieleni täyttyi laihduttamisen aikaisista ajatuksistani. Näinä aikoina en osannut vielä vastustaa paljonkaan syömishäiriö-ajatuksia, vaan lähdin niihin helposti mukaan. No, loppuvuoden ja alkukevään kävin sitten syömishäiriöpoliklinikalla, ja yritin pärjätä syömishäiriön kanssa, joka oli tullut aikaisempien arjen haasteideni ja ongelmieni tilalle.
09.03.2023
"En aio enää ahmia, koska haluan että mun kroppa pysyy hyvässä kunnossa. Jos ahmin, niin mun maha varmasti muuttuu entisen malliseksi ja sitä en halua. Tilanne on vielä pelastettavissa. Tästä lähtien syön ja liikun säännöllisesti ja normaalisti. Ahmiminen loppu nyt!"
15.09.2023
"Nyt olen tyytyväinen siihen, miltä mun kroppa näyttää. Ja paino on ok. Nyt en aio enää ahminnalla pilata mun kroppaa tai painoa. Tästä on hyvä jatkaa."
Näistä kirjoituksista näkee hyvin tämänhetkiset haasteeni, jotka ovat ahmiminen, paino ja kehon ulkomuoto. Kirjoituksissa olen yrittänyt tehdä vakaan päätöksen ahminnan lopettamisesta, ja olen kirjoittanut sen oikein paperille, että sillä olisi enemmän painoarvoa, mutta silti olen vielä näiden kirjoituksien jälkeenkin ahminut... Se on kyllä ollut todella sitkeä ongelma! Välillä tuntuu, että en enää jaksaisi taistella ahmimisen kanssa. Mutta pitää yrittää olla kärsivällinen. Kirjoituksista kuitenkin näkee hyvin sen, kuinka olen mennyt eteenpäin ja suunta on positiivinen. Niin kuin viimeisen viimeisimmän kirjoituksen viimeinen lause: "Tästä on hyvä jatkaa". 😇
Tämän blogipostauksen kirjoittaminen oli iso prosessi, mutta se vei minua taas eteenpäin. Vaikka paljon on vielä edessä, niin huomasin, kuinka monesta ongelmasta olen jo selvinnyt. Nyt ollaan tässä pisteessä toipumista ja mennään eteenpäin. Mutta vaikeaa minulla on kyllä ollut, pakko se on itsekin myöntää. Käsittelemättömät menneisyyden asiat voivat aiheuttaa vakavia seurauksia, minkä takia kannustankin kaikkia puhumaan, purkamaan ja käsittelemään asioitansa. Se ei ole ikinä huono asia. Minullakin on menneisyydessä paljon taakkaa, isän kuolema on vain yksi niistä asioista. Muita menneisyyteni asioita en halua nyt avata. Mutta terapiassa aion ne käsitellä. 😊
Haluan, että tämä blogipostaus toimisi hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka mielenterveyden ongelmat voivat tosiaan näyttäytyä arjessa hyvinkin moninaisina, ja kuinka niistä pääsee eteenpäin. Muistakaa se, että kaikenlaisista mielenterveyden ongelmista tai muista arjen haasteista on mahdollista toipua ja aina kannattaa hakea apua, niin kuin minäkin olen hakenut. Vaikka vaikea minunkin on ollut asioitani ennen muiden kanssa jakaa. Yksin ei kuitenkaan kannata jäädä. Yksin ei ole nimittäin mahdollista, tarkoituksenmukaista, eikä myöskään inhimillistä selvitä mistään vaikeuksista.
Kiitos paljon, jos jaksoit lukea loppuun asti!
Kommentit
Lähetä kommentti