Päivä dissosiaatio-oireilun kanssa
Moikka!
Viimeinkin pääsin taas tietokoneen ääreen kirjoittamaan uutta blogipostausta. Edellisestä kirjoituksesta onkin jo kulunut aikaa. Loppuvuodesta kärsin taas dissosiaatio-oireilusta haastavan elämäntilanteen vaikutuksesta, joten ajattelin kirjoittaa nyt blogipostauksen siihen liittyen. Kertauksena siis, dissosiaatiossa ihmisen mielen rakenteiden välille syntyy katkoksia, mikä saa aikaan epätodellisen olon ja erilaisia toiminnallisia haasteita. Jos dissosiaatio on sinulle täysin vieras aihe, niin suosittelen lukemaan ensin postaukseni "Kokemukseni dissosiaatio-oireista", jonka kautta saa hyvän peruskäsityksen dissosiaatiosta.
Tässä blogipostauksessa kuvailen tarkasti yhden sellaisen päivän loppuvuoden ajoilta, jolloin dissosiaatio-oireilu on ollut erityisen vahvana. Ajattelin, että teitä voisi kiinnostaa konkreettinen kuvaus siitä, miten dissosiaatio näyttäytyy arjessa. Kuvaukset perustuvat totuudenmukaisesti omiin kokemuksiini kyseisenä päivänä. Olen kertonut tässä blogissa myös aikaisemmin dissosiaatio-oireista, mutta en ole kuvaillut niitä niin konkreettisesti arkipäivääni sidottuina. Tämän kirjoituksen kautta te lukijat pääsette kurkistamaan minun arkipäivääni kaikkine sen eri vaiheineen dissosiaation kanssa. Toivottavasti pidätte postauksesta!
TORSTAI 30.11.2023
Klo 10:00
Herään puhelimeni herätykseeni klo 10:00. En tiedä soiko herätykseni oikeasti, vai kuvittelenko sen, mutta päätän kuitenkin nousta sängystä. En mene tänään töihin, sillä olen sairaslomalla. Olo tuntuu hataralta ja epätodelliselta. Heti herättyäni tunnen päässäni sen tutun huimaavan tunteen, josta usein kärsin dissosiaatio-oireiden alkaessa. Tuntuu siltä, että päässä heittää.
Klo 10:30
Menen keittiöön. Heti sinne saapuessani näen itseni seisomassa keittiössä, ikään kuin tarkkailisin tilannetta ylhäältä päin katosta. Napsautan kahvinkeittimen päälle. Kuulen kahvinkeittimen porisemisen, mutta kuuloaistimus tulee päähäni hieman viiveellä. Tuntuu siltä kuin katsoisin hidastettua elokuvaa. Päätän tehdä aamiaiseksi banaanilettuja. Näen, kun käteni ottavat ainekset esille. Ihan kuin ne olisivat jonkun muun kädet. Saan ainekset sekoitettua ja alan paistaa lettuja. Meinaan kaataa taikinan ohi paistinpannusta. Yrittäessäni kääntää lettuja, ne menevät aivan mössöksi. Käsien motoriikka ei tahdo toimia. Lopulta paistan pannulla taikinasta tullutta mössöä, kun en saa tehtyä siitä lettuja. Normaalisti tietenkin osaisin paistaa letut, mutta tässä olotilassa se ei onnistu. Lopulta saan mössön paistettua ja kaavin sen lautaselle. Maku on onneksi juuri oikea, vaikka ulkonäöllisesti aamiaiseni onkin pielessä.
Klo 11:00
Syötyäni aamupalan päätän lähteä koirani kanssa ulos. Kestää hetki, ennen kuin saan valjaat koiralleni laitettua, sillä niiden hahmottaminen on nyt haastavaa. Sitten en saa ulko-ovea auki lukosta. Yritän aukaista sitä, mutta käteni eivät toimi oikein. Lopulta saan ulko-oven auki. Lähden kävelyttämään koiraa. Emme käy pitkää lenkkiä, sillä päätäni huimaa ja heikottaa. Kävelemme hetken ja käännymme pian takaisin kotiin päin.
Klo 11:45
Tultuani sisälle puhelimeni soi, sosiaalityöntekijä soittaa. Näen numeron vilkkuvan näytöllä. En ole varma, soiko puhelin oikeasti, mutta vastaan siihen kuitenkin. Puhelu sosiaalityöntekijän kanssa tuntuu epätodelliselta ja minun on vaikea sanoittaa tuntemuksiani. Tuntuu siltä, että puhuisin kuin robotti, automaattiohjauksella. Yritän parhaani mukaan kuvailla tuntemuksiani sosiaalityöntekijälle. On kuitenkin vaikeaa saada ilmaistua ulos sitä, miltä sisälläni tuntuu. Juttelemme tovin ja käymme läpi tilanteeni, ja lopetamme puhelun. Jälkeenpäin ajateltuna tuntuu siltä kuin puhelu olisi ollut unta. Puhuinko äsken todella puhelimessa?
Klo 12:30
Päässä heittää ja ahdistaa kamalasti. Tuntuu, ettei mikään oikein helpota oloani. Tekisi mieli itkeä. Päätän mennä sohvalle makaamaan ja rapsuttamaan koiraa. Se auttaa vähän. Sitten nukahdan hetkeksi. Ainut keino rentoutua dissosiaatio-oireiden aikana onkin nukkuminen, sillä unessa en tunne dissosiaatiota lainkaan. Saatan nähdä kyllä sekavia unia, mutta saan kuitenkin hetken vapautuksen piinaavasta epätodellisesta olosta, robottiohjauksesta ja päässäni tuntuvasta huimauksesta. Unessa on helpompi olla silloin. Siksi minun tekisikin mieli vain nukkua tai olla vaikka nukutuksessa dissosiaatio-oireiden ollessa päällä, kun on niin raskasta olla hereillä dissosiaation kanssa.
Klo 14:00
Herään sohvalta ja päätän lähteä ulos puhdistamaan autoni lumesta, sillä olin ottanut sen tämän päivän "tehtäväksi", jotta saisin edes jotakin aikaan. Kaivan lumiharjan autosta. Autoni on yltä päältä lumessa. Alan puhdistaa autoa ja se tuntuu vaikealta. En meinaa osata liikuttaa lumiharjaa oikein: Käsien motoriikka taas takkuaa. Seuraavassa hetkessä tunnen jaloissani kylmää ja huomaan kenkieni olevan täynnä lunta. En ollenkaan muista tai tajua, miten sinne on mennyt niin paljon lunta, ja miten en ole sitä huomioinut. Auton puhdistuksessa menee yllättävän kauan aikaa, mutta saan sen kuitenkin puhdistettua ja laitan lumiharjan takaisin autoon. Ja ei, en meinaa ajaa autolla tässä olotilassa, sillä se olisi liian vaarallista. Tultuani sisälle keitän kahvia ja laitan itselleni syötävää. Se sujuu ihan hyvin.
Klo 15:45
Alan tehdä lähtöä terapiaan, sillä minulla oli terapeutin kanssa käynti sovittuna tälle päivälle klo 16:30. Minua huolettaa ja hieman pelottaakin, miten selviän paikan päälle tässä olotilassa. Puen ulkovaatteet päälle lähden ulos. Haen pyörän pyörävarastosta ja hyppään sen selkään. Nyt on kuljettava pyörällä, kun en uskalla ajaa autolla. Pyöräily tuntuu pelottavalta ja huteralta. Tuntuu, etten osaa ajaa suorassa, vaan mutkittelen kamalasti. Meinaan monta kertaa kaatua, mutta saan kuitenkin tasapainoni pidettyä. Ulkoa päin katsottuna näyttäisi varmasti siltä, että olisin humalassa. :D Matka tuntuu kestävän ikuisuuden, se on pitkä ja vaivalloinen. Koko ajan pyöräillessäni päässäni pyörivät ajatukset: "Miten pyöräilen? Mitä seuraavaksi teen? Minne olen menossa?" Vaikka en osaisi tässä olotilassa kertoa reittiä terapiaan, niin jostakin muistini sopukoista saan kuitenkin kaivettua reitin mieleeni ja löydän perille. Jälkeen päin ajateltuna en muista pyöräilymatkasta oikein mitään, ja siinä tuntuu olevan muistiaukkoja.
Klo 16:30
Odottaessani terapeuttia koitan kovasti tsempata ja vaikuttaa normaalilta, etten herättäisi huomiota. Onneksi oloani ei usein ulos päin näekään. Terapeutin tullessa paikalle päätäni vihlaisee kovasti ja tunnen dissosiaation päässäni hyvin vahvana. Saan juuri ja juuri tervehdittyä terapeuttiani. Olo tuntuu epätodelliselta ja ahdistavalta. Sitä on hankala selittää, kuin olisin unessa. Terapeutti huomaa heti hankalan oloni ja hän on hämillään. Menemme sisälle huoneeseen. Ulkovaatteiden riisuminen tuntuu hyvin vaikealta ja riisunkin ne hitaasti. Koko muukin toimintani on hidasta. Päätämme istua lattialle. Samassa käperryn piiloon polvieni suojaan. En uskalla katsoa terapeuttia silmiin. Terapeutti kysyy minulta, mikä päivä on, ja vastaan olevan torstai. Puheeni on hidasta ja ääneni ehkä hieman tavallista korkeampi. Kun hän kysyy päivämäärää, niin en osaa vastata siihen. Päätämme ottaa kalenterikirjani repusta, josta näkisi päivämäärän. En osaa aukaista repun vetoketjua itse, joten terapeuttini auttaa minua siinä. Päivämäärän haku ei onnistu, sillä en osaa etsiä kirjasta, mikä päivä on. Lopulta terapeutti kertoo minulle oikean päivämäärän. Sitten hän kysyy minulta, minkä ikäiseksi koen itseni nyt, niin vastaan, että 4-vuotiaaksi lapseksi. Samassa hän kehoittaa minua tulemaan seisomaan seinää vasten, jotta voisimme mitata pituuteni, ja pohtia, onko se todella 4-vuotiaan pituus. En pääse ylös lattialta, joten terapeutti joutuu nostamaan minut. Hän pyytää minut seisomaan seinän viereen, mutta sanon, että en uskalla tulla. Hän yrittää saada muulla tavoin kontaktia minuun, mutta olen aivan muissa maailmoissa, en yhtään tässä päivässä. Työskentelystämme ei tule nyt tässä olotilassa mitään, joten terapeutti päättää lähteä viemään minua päivystykseen. En osaa pukea ulkovaatteita, enkä kenkiä, joten terapeutti pukee ne minulle.
Klo 17:30
Saavumme päivystykseen ja saamme vuoronumeron. Pääsemme pian vastaanottotiskille. Terapeutti kertoo tämänhetkisen tilanteeni, sillä en osaa sitä itse kuvailla. Hän kertoo minun olevan lapsen tasolla ja dissosiaatio-oireiden olevan vahvana. Päivystävä hoitaja kirjaa tiedot ylös ja neuvoo meitä odottamaan, että pääsemme tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa. Istumme nurkkaan tuoleille ja minä tuijotan vain kenkiini, katse alas painuneena. Olen aivan vaiti. Terapeuttini neuvoo minua nostamaan katseeni ylös ja katsomaan ympärilleni. Sitten teemme muutaman aistiharjoituksen, jotka auttavat hieman epätodelliseen olooni. Sitten sairaanhoitaja kutsuu meidät sisään. Juttelemme tilanteeni läpi ja sairaanhoitaja neuvoo meitä odottamaan psykiatrin tapaamista, joka tekisi arvion osastohoidon tarpeesta. Tässä vaiheessa terapeuttini joutuu lähtemään kotiin ja jään yksin odottamaan psykiatrin tapaamista samoille tuoleille, joissa istuimme aiemmin. Viestittelen koiran hoidosta ja saan onneksi järjestettyä koiralleni hoitajan. Odotellessa aika käy pitkäksi. En ole syönyt mitään kotoa lähdettyäni. Minulla on nälkä, mutta en halua silti syödä. Haluan lopettaa syömisen, koska ajattelen, että se on tässä olotilassa enää ainut asia, mihin voin vaikuttaa ja mitä vain hallita. Mitään muuta en oikein pysty itsessäni tällä hetkellä hallitsemaan. Tai siltä se ainakin tuntuu.
Klo 21:00
Viimeinkin psykiatri kutsuu minut sisään. Olenkin tovin jo odottanut. Käyn sisään ja istuudun alas. Käymme läpi tilanteeni ja kerron, että olin arvioinut väärin aikaisemman kotikuntoni. Minut oli siis kirjattu ulos akuuttipsykiatrian osastolta pari päivää aikaisemmin, sillä arvioin olevani valmis lähtemään kotiin. Olin tuolloin päätynyt osastolle syömisen hallitsemattomuuden ja arjen kaaoksen vuoksi. Pääsin siis kotiin, kun syömiseni olivat taas kunnossa ja pään sisäinen kaaos alkoi helpottaa. Silloin kuitenkaan dissosiaatio-oireet eivät olleet vielä alkaneet, vaan ne alkoivat vasta saapuessani osastolta kotiin, ja joiden takia olin hakeutunutkin nyt päivystykseen terapeuttini saattelemana. Toteamme, että en ole vahvojen tämänhetkisten dissosiaatio-oireiden takia kotikuntoinen ja minut päätetään laittaa takaisin osastolle. Nappaan tavarani mukaan ja puen takin päälleni. Lähden kohti osastoa hoitajan saattelemana.
Klo 22:00
Kun saavun osastolle, siellä on hiljaista, sillä kaikki muut potilaat ovat jo nukkumassa. Tämä on jo toinen kerta, kun tulen osastolle yöaikaan. Olen melkoinen yökyöpeli... :D Pian minulle osoitetaan huone, johon saan laitettua tavarani. Sitten hoitaja kutsuu minut ottamaan iltapalaa. Tässä vaiheessa päätän syödä jotakin. Otan linjastolta jogurttia ja mysliä. Kaataessani mysliä jogurttipurkkiin, puolet siitä menevät pöydälle. Pyydän myös hoitajaa kaatamaan minulle teevettä, sillä käsien motoriikka ei tahdo toimia, enkä uskalla kuumaa vettä itse kaataa. Istuudun pöytään syömään iltapalaani. Kun lusikoin jogurttia suuhuni, lusikoin monta kertaa ohi suuni. En oikein pysty hahmottamaan, missä suuni on. Sitten poltan suuni kuumalla teellä. No, saan jotenkin iltapalan syötyä ja vien astiat pois. Pyydän hoitajalta yövaatteet ja menen tekemään iltatoimia. Hoitaja tuo minulle yövaatteet ja lähtee vielä hakemaan minulle iltalääkkeitä. Menen vaihtamaan yövaatteita. Riisuminen ja pukeminen tuntuu hankalalta. En saa housujen kuminauhaa millään kiristettyä itse, joten pyydän hoitajaa siinä apuun. Saan lääkkeeni ja sitten asetun sänkyyn makaamaan. Huh, vihdoinkin tämä päivä on pulkassa. On ollut poikkeuksellisen raskas päivä. Mutta olen selvinnyt siitä! Alkaessani nukkumaan epätodellinen olo vielä vaivaa minua. Joudun koko ajan toistelemaan itselleni, että olen nyt osastolla ja kaikki on hyvin. Päässäni huimaa hieman. Uni tulee kuitenkin nopeasti pitkän, tapahtumarikkaan päivän jälkeen.
Ja tässä olikin yksi totuudenmukainen päiväni dissosiaatio-oireiden kanssa. Olen tarkoituksella valinnut tähän sellaisen päivän, jossa dissosiaatio-oireet ovat erityisen vahvana, jotta saisin postaukseen mahdollisimman monipuolisia esimerkkejä dissosiaatio-oireilusta, ja mielestäni löysinkin niitä melko hyvin. Vaikka kyseisestä päivästä onkin jo aikaa, niin muistan sen edelleen kuitenkin hyvin, sillä se on ollut niin outo ja poikkeuksellinen päivä, että se on painunut erityisen hyvin mieleeni. Haluan muistuttaa, että läheskään aina dissosiaatio-oireista kärsiessäni ne eivät ole kuitenkaan näin pahoja. Mutta tältä voi päivä dissosiaation kanssa esimerkiksi näyttää. Jos minun pitäisi kuvailla dissosiaatiota yhdellä sanalla, niin se olisi SEKAVUUS. Sillä olo dissosiaatio-oireiden aikana tuntuu hyvin sekavalta. Jotenkin pystyn yhdistämään dissosiaatiominäni ja sen toiminnan työpaikallani oleviin muistisairaisiin asukkaisiin ja heidän toimintaansa. Jotakin samaa niiden kahden väliltä löydän.
No, mitä dissosiaatiolle kuuluu nyt? Tällä hetkellä minulla menee dissosiaatio-oireilun kanssa hyvin, sillä se on pysynyt poissa. Joinakin ohimenevinä pieninä hetkinä olen tuntenut päässäni tutun huimauksen, mutta se on kuitenkin mennyt nopeasti ohi, eikä dissosiaatio ole kehittynyt pahaksi. Voisin sanoa, että tämän kuvailemani päivän jälkeen minulla ei ole ollut dissosiaatio-oireita, pieniä ohimeneviä hetkiä lukuun ottamatta. Kärsinkin dissosiaatio-oireista aika harvoin, vain joitakin kertoja vuodessa. Laskin, että viime vuoden aikana olen kärsinyt pahasta dissosiaatiosta yhteensä neljä kertaa. Yleensä dissosiaatio tulee minulle kohtauksenomaisesti reaktiona vaikeaan elämäntilanteeseen tai muuten itselleni haastavaan tilanteeseen arjessa. Näitä tilanteita kutsutaan triggereiksi, jotka laukaisevat oireet päälle. Vaikka se ei siltä tunnu, niin dissosiaatio on oikeasti ihmisen mielen keino suojella itseään haastavissa tilanteissa. Se estää mieltä rikkoutumasta. Dissosiaatio on siis osa viisaan mielemme puolustautumiskeinoja vaikeissa olosuhteissa. Vaikka en tykkääkään yhtään dissosiaatio-oireista, vaan pikemminkin vihaan niitä, niin silti dissosiaatio on mielestäni mielenkiintoista ja aina sitä kokiessani opin siitä jotakin lisää. Olen myös lukenut aiheesta jonkin verran ja saanut siitä tietoa terapiassa. Haluan vielä muistuttaa, että vaikka dissosiaatio on vakavaa oireilua ja se yhdistetään usein mielenterveydenongelmiin ja traumatisoitumiseen, niin kaikki kärsivät joskus ohimenevästä dissosiaatiosta. Tällaista on esimerkiksi "päiväunelmointi", jolloin esimerkiksi autolla ajaessaan vaipuu niin syvälle omiin ajatuksiin, että kadottaa hetkeksi ajan- ja paikantajun.
 | ||
| Tämä kuva kuvaa hyvin sitä, kuinka dissosiaatiossa ikään kuin tarkkailisi omaa toimintaansa itsensä ulkopuolelta.
|
Tässäpä tällainen postaus. Seuraavan kirjoituksen aihetta olen jo hieman pohtinut. Mutta silti ideoita saa aina ehdottaa! Pahoittelut taas pitkästä ajasta viime postausten välillä. Aika kuluu niin nopeasti! Yritän tästä lähtien saada kirjoitettua postauksen vähintään yhden kerran kuukaudessa. Palaillaan ja kiitos, kun luit! 😻
Kommentit
Lähetä kommentti